Seuran ensimmäinen vaja pystytettiin vuonna 1935 Taivallahden ruutikellarin alueelle, josta se vuonna 1939 jouduttiin kuitenkin purkamaan Helsingissä vuonna 1940 pidettäviksi tarkoitettuja olympialaisia varten suunnitellut soutustadionin tieltä. Melaveikkojen nykyinen vaja rakennettiin vuonna 1940 Ourit-saarelle.
Perustamisvuonna seuraan liittyi 20 jäsentä ja jäsenluku kasvoi kymmenellä vuoteen 1940 mennessä. Sotien jälkeen vuonna 1945 seuran jäsenluku nousi 123:een ja suurimmillaan eli 210 se oli vuonna 1951, väheten sittemmin nykyiselle noin 100 jäsenen tasolle.
Ennen sotia oli retkeily ja muukin toiminta varsin vähäistä, mutta 1940-luvun loppuvuosina jäsenluvun voimakkaasti noustua alkoi vilkkaan toiminnan vaihe.
Vuonna 1947 pidettyjen Suurkisojen yhteydessä järjestettyyn Helsingin läpimarssiin ja melavoimistelunäytökseen Kauppatorilla osallistui seura 47 miehen voimalla. Tämä oli suurin määrä, minkä mikään kanoottiseura sai jalkeille. Samana vuonna pääsi alkuun myös vilkas retkeilytoiminta, missä ylitettiin 10 000 km. Samaan määrään nousivat retkikilometrit myös vuonna 1948 ja tähänastisen toiminnan huippuvuotena 1949 kertyi retkiä yli 16 000 km, jolloin seuran jäsenille myönnettiin 12 hopeamerkkiä ja 6 pronssimerkkiä. Seuraavana vuotena tuli hopeamerkkejä 6 ja pronssimerkkejä samoin 6. Mainittuina vuosina järjestettyihin kansainvälisiin melontaretkiin ulkomailla osallistui seuran jäseniä Ruotsissa 7, Hollannissa 1 ja Tanskassa 9.
Hiljaisten välivuosien jälkeen alkoi retkeilytoiminta virkistyä 1950-luvun lopulla retkeily määrän vaihdellessa kymmenvuotiskauden aikana vuosittain 2000-6000 km:n välillä. Vuonna 1971 päättyi 10 vuotta kestänyt kilpailu retkeilypokaalista, jonka voitti omakseen Jorma Lehtosalo 4849 km:lla, ja vuonna 1972 alkoi toinen 10-vuotinen kilpailu retkeilykiertopalkinnosta.
Seuran melontakirjaan merkittyjä melontaretkiä on 40 vuoden aikana kertynyt yhteensä 120 000 km. Tänä aikana on seuran jäsenille myönnetty 32 pronssimerkkiä, 36 hopeamerkkiä, 8 kultamerkkiä, 2 valiomerkkiä, 2 suurmestarimerkkiä ja 1 suurmestarimerkki yhdellä timantilla eli yhteensä 81 retkeilymerkkiä. Ensimmäisen suurmestarimerkin (n:o 7) sai Pauli Lehtosalo vuonna 1965 melottuaan 6104 km ja toisen suurmestarimerkin (no 9) Jorma Lehtosalo vuonna 1972 6002 km:llä.
Suurmestarimerkin yhdellä timantilla (n:o 2) myönsi Kanoottiliitto Pauli Lehtosalolle vuonna 1973, jolloin retkiä oli koossa 12 127 km. Sen jälkeen on retkien yhteispituus noussut 13 062 km:lin, mikä ylittää jo reilusti "Arska" Aro vainaan 11 992 km. Retkeilymelonnan pohjalta on seuran piiristä siirrytty harrastamaan myös kilpamelontaa, mistä ansaitsee maininnan Jorma Lehtosalon osallistuminen olympiakisojen neljäkköjen 1000 m:n loppukilpailuihin vuonna 1968 Mexikossa, jossa tuli 5. sija, ja vuonna 1972 Münchenissä, jossa tuli 7. sija.
Seuran ensimmäisenä puheenjohtajana toimi V. Piipponen vuosina 1934-1936. Seuraavina puheenjohtajina ovat olleet K. Aulio vuosina 1937-1944, G. A. Lönnqvist vuosina 1945-1950 ja vuodesta 1951 lukien P. Lehtosalo.
Melaveikkojen viettäessä 9. 6. 1974 40-vuotisjuhlaansa luovutettiin seuralle Kanoottiliiton myöntämä standaari kultaisin plaketein sekä seuran puheenjohtajalle P. Lehtosalolle ja johtokunnan jäseninä 20-30 vuotta toimineille vajamestari T. Finnbergille, rahastonhoitaja H. Kivirannalle ja sihteeri K. Tarpialalle Kanoottiliiton kultaiset plaketit.
Melaveikkojen toiminnan päälinjana olevasta retkeilymelonnasta lausui seuran puheenjohtaja 40-vuotisjuhlassa pitämässään katsauksessa seuraavaa: "Meidän käsityksemme retkeilymelonnasta kuntourheilumuotona on luonnollisesti erittäin myönteinen. Kun jättää sivuun oman henkilökohtaisen mieltymyksensā ja pyrkii arvioimaan retkeilymelontaa ulkokohtaisesti, voidaan ensiksikin todeta, että retkeilymelonnan luonteeseen kuuluu raikas ilma, aurinko, vaihtelevat maisemat ja irrottautuminen nykyisen kiireen ja hälinän rasittamasta ympäristöstä meren ja järven selkien ja salmien rauhaan ja kiireettömään rytmiin. Kun tähän lisätään säiden vaihtelujen tuoma oma mielenkiintonsa ja joskus myös, jännityksensä, ovat edellytykset työpaineen ja kiireen aiheuttamasta stressistä irtautumiseen mitä otollisimmat. Erityisesti on syytä kiinnittää huomiota myös retkeilymelonnan fyysiseen rasitukseen, jolle on tyypillistä, että se on joustavasti sopeutettavissa kunkin retkeilijän omiin edellytyksiin ja tarpeisiin. Rasituksen kokopäivän luonteisuus ja suhteellinen tasaisuus sekä jatkuminen yhteen mittaan viikon ehkä useitakin, nostaa fyysistä suorituskykyä ja erityisesti kestävyyttä. Retkeilymelonta kuntourheiluluna eroaa useista kuntoliikunnan muodoista siinä, että se erityisesti vahvistaa yläraajojen ja vartalon lihaksia, jotka kuntoliikunnassa samoin kuin jokapäiväisessä liikkumisessa yleensä jäävät varsin vähäiselle rasitukselle ja siten ovat vaarassa heiketä suhteellisesti enemmän kuin jatkuvasti jonkinlaisen rasituksen alaisina olevat alaraajojen lihakset. Näihin eri kuntoutustekijöihin perustuen olemme kokemuksen kautta tulleet vakuuttuneiksi siitä, että retkeilymelonta on eräs kaikkein onnistuneimpia liikunta- ja ulkoiluharrastuksen muotoja".
Pauli Lehtosalo,
puheenjohtaja v.1951-1977
Lähde: Kanoottiliiton vuosikirja 1974-75
