Matkakertomus melaveikkojen pääretkestä kesällä 2022
Kuva: Signilskärin suojasatama avattiin vasta tänä vuonna vierailijoille.
26.-27.6. Sunnuntai ja maanantai
Kun nyt vaan muistettaisiin olla ajamatta parkkihalliin…
Matkavalmistelut, varsinkin meiltä kokemattomimmilta retkeilijöiltä ja melojilta, veivät loppujen lopuksi luultavasti enemmän aikaa kuin mitä loppuviimeksi melomiseen käytettiin. Ja hyvä niin. Tällaiseen koitokseen on syytäkin valmistautua huolella. Matkatavaralistasta tuli lopulta 4 x A4-sivun pituinen. Tarvikkeita, varusteita, sopivia vaatteita, ruokia jne. hankittiin ja haalittiin sieltä ja täältä ja niiden käytön opetteluun meni oma aikansa.
Mutta viimein koitti juhannusviikonlopun sunnuntai ja päästiin konkretiassa eteenpäin. Penan kanssa menimme varmuuden vuoksi vajalle jo pari tuntia aikaisemmin tekemään koepakkausta, epäusko kaikkien tavaroiden mahtumisesta kaksikkoomme oli väijynyt mielessä jo pitkään. Mutta niin vain kaikki nyssäkät ja vesipussit saatiin lopulta mahtumaan.
Sitten kaikki kuusi kajakkia, joista kaksi kaksikkoa, kolmen auton katolle Riston nikkaroimien tukien päälle ja matkaan kohti Turkua.
Kiirusta piti, sillä majoitus oli varattu Birgittalaisluostarin vieraskotiin ja nunnat vannottivat tulemaan paikalle viimeistään klo 20. Ensimmäinen nähtävyys päästiin siis näkemään jo ennen ensimmäistäkään melan pyörähdystä. Risto näki nunnankin hienossa kaavussaan avaimia hakiessaan.
Birgittalaissisarten sääntökunta on perustettu jo 1300-luvulla ja sen ruotsalainen haara v. 1911 ja Turun luostari v. 1986. Mutta melontaan liittyen, tuo vieraskoti on edullisuutensa vuoksi siitäkin loistava, että autot kajakkeineen saattoi ajaa sisäpihalle suojaan katseilta ja mahdolliselta ilkivallalta.
Oletteko muuten käyneet pizzeriassa, jossa listalla on 83 erilaista pizzaa?! Pizzeria Napoli. Makaronilaatikkopizzasta karitsan käristys- ja puikulaperunapizzaan. Listan lukemiseen olisi mennyt ensimmäinen tunti, joten päätin vain laskea lopusta käsin seitsemännen pizzan. Hyvää oli. Tarjoilijoiden painajainen, tiesi kertoa Pena, jonka tytär oli ollut siellä töissä.
Aamulla sitten laivaan. Tällainen retken aloitus on sikäli haastava, että kädet tekisivät ihan väkisinkin jo melontaliikkeitä, kun retkeä on odotettu ja jännitetty jo kuukausia. Ja siellä me kahdeksan melojaa istutaan tuntitolkulla ison laivan kannella ja vaan k a t s e l l a a n merta.
Tero hoksasi, että tämä järjetön helle johtuu siitä, että nuo kuvassa näkyvät tuulettimet on säädetty liian hiljaiselle.
Ja ihmeteltiin tulevan viikon hurjan helteistä sääennustetta. Tuliko ne villapaidat ja kevytuntuvatakki kahdesta piposta puhumattakaan nyt sitten ihan turhaan mukaan? Tällä reissulla viimeistään vakuutuin, että näyttää sääkartta mitä tahansa, kaikkia noita tarvitaan! Valtavat lautaselliset ruokaa laivan buffasta tulivat myös myöhemmin ihan tarpeeseen, hyvä alkutankkaus!
Hyvä lähtöpaikka löytyi Lilla Holmenin uimarannan vierestä, siihen sai näppärästi autot lähelle parkkiin viikoksi. Pakkaus sujui sutjakkaasti hurjassa helteessä Riston askarrellessa jätesäkeistä ja Jeesus-teipistä vielä yhden aukkopeitteen vajalle unohtuneen tilalle, ja jonka joviaalisti otti vielä itselleen käyttöön.
V i h d o i n saatiin melat veteen ja matkaan. Ensin pieni taival lähtöpaikalta kaakkoon ja etelään pienessä vastatuulessa akut lihaksissa vielä täysinä. Painostavan kuuman pakkausoperaation hiet kuivuivat mukavasti tuulessa. Ja paremmaksi vain muuttui, kun lopulta käännyimme Espholmin jälkeen Styrsön ja Svinön välistä Granön kohdalta vähitellen luoteeseen ihanan leppoisaan myötätuuleen. Vauhtiakin tuulelta saatiin ja jouduin itselleni muistuttelemaan, että tähän on turha tottua. Mutta olipa leppoisa aloitus. Taukoja pidettiin Druvanilla ja Stora Skivgrundilla.
Hieman myöhästyneen lähdön vuoksi ei aivan päästy alun perin aiottuun yöpymissaareen Rödskäriin vaan jäimme Högskäriin. Matkaa tuli kuitenkin peräti 20 km ja telttojen kokoaminen tehtiin ja iltapalat syötiin mykistävässä maisemassa auringon juuri laskiessa.
Ja tässä kohtaa tärkeä varoitus. Älä koskaan – toistan - älä koskaan lähde melontaretkelle ainakaan Ahvenanmaan ulkosaaristoon riippumatto ainoana majoitusmuotona. Minä lähdin. Siellä ei ole puita. Piste. Sillä välin, kun muut pienessä hujauksessa kokosivat telttansa ja rentoutuivat, minä ähelsin tukikeppien ja -narujen kanssa p i t k ä ä n ja hartaasti, jotta sain riippumatostani edes hieman asumusta muistuttavan rakennelman! Siitäkin huolimatta, että sain siihen joka ilta kärsivälliseltä veljeltäni ja vähän muiltakin (kiitos Pena, Jani ja Tero!) apua. Riippumattoretket ovat sitten ihan erikseen.
Pena ja Tero kantoivat puunrungon sopivaan paikkaan telttanaruviritelmiäni varten. Riippumatto ei sovellu majoitukseksi ulkosaaristossa tai Ahvenanmeren reissuille.
Ja niinhän siinä kävi, että vihdoin alkaneen retken jännitys jäi päälle, eikä uni tullut ennen aamukolmea. Sitä tosin edesauttoi myös se valtava vähemmän musikaalinen tiira- ja lokkilauma, joka protestoi saarensa vallanneita melojia vastaan infernaalisella konsertillaan. Korvatulpat olivat aivan liian kevyt ase rääkyvää ja kirkuvaa tulitusta vastaan. Mutta upeat olivat näkymät lähes yöttömään yöhön hyttysverkon takaa siinä valvoessa.
Vind AX:n juuri toukokuussa käyttöön vihityn tuulivoimapuiston 10 tuulivoimalaa Eckerön saaren eteläkärjessä pyörittivät lapojaan verkkaisesti valkoisten ja myöhemmin yöllä punaisten valojen vilkkuessa rauhoittavasti samassa tahdissa. Eihän ne myllyt toki luontoon kuulu, mutta omalla tavallaan virtaviivaisen kauniita, kuten Jussi kuvaili seuraavana päivänä, kun niiden ohi melottiin. Niiden myötä uusiutuvan puhtaan tuulivoiman osuus Ahvenanmaan energiatuotannossa nousi peräti 65 prosenttiin. Tämä tieto kaunistaa härveleitä kummasti.
28.6. Tiistai
Tiistai on toivoa täynnä, koska minut oli valittu päivän kirjuriksi ja vietettiin siis Teron päivää. Heti aamusta saimme nauttia aamuyöllisen kirkuvan lokki- ja tiirakonsertin jatkoa ja jokainen pääsi tekemään selkoa, miten oli saanut nukuttua. Minun luomumetodi eli silmät kiinni ja kuunteluelimet pois päältä oli onneksi toiminut ihan hyvin. Ihmettelin siinä sitten, että mihin muut tarvitsivat korvatulppia ja vastaavia.
Aamun pakkailua (kuva Jussi)
Toisena retkiaamuna oli edelleen mielenkiintoista tutustua itse pakkaamiinsa tavaroihin, joita tuntui edelleen olevan kovin paljon, mutta kaikki mahtui kajakin kyytiin eikä jalkatilaankaan jäänyt enää muuta kuin vesipullo ja sorsa.
Jani edessä, Reijo ja Risto taaempana, metsässä surullisen kuuluisat tehottomat tuuletinpropellit.
Aamukymmenen maissa päästiin matkaan ja melottiin kohti Degersandin niemeä, mutta itse kylään ei nyt sitten tarvinnut poiketa, koska päivän kohteena oli jo pysähdys Eckerössä ja sitten emäsaaren länsipuolella oleva Signilskär ja Enskär. Alkuun oli sivutuulta lounaasta ja melkeinpä vähän vastaistakin, mutta kun niemen kärki oli ohitettu alkoi niemi kääntää tuulta etelätuuleksi ja Eckerö alkoi lähestyä myötätuulessa.
Luototauko 5km ennen Eckeröä (kuva Risto)
Aamupäivän jaloittelu tapahtui Granklobbenin pohjoispuolella olevalla pikkuluodolla ja vähän kahden jälkeen rantauduttiin Eckerön uimarannalla matalaan hiekkaan. Minä, eeva ja Pentti syötiin omia eväitä rannalla ja muut lähtivät kylään etsimään kauppaa ja mahdollisesti ruokaa. Eckerö osoittautui melkoiseksi pettymykseksi. Pikkukahvilassa oli jotain pientä hyllyssä ja ruokaa, mutta sinolia ei ainakaan eikä leipää tai muuta meidän haluamia tavaroita. Eckerön posti on ollut monissa esitteissä ja kysyinkin Ristolta, miltä posti oli näyttänyt, matkaa ei olisi ollut kuin kolmisensataa metriä, mutta kovin hiljaisena oli kunniakkaan vanhan postitien edustaja kuulemma nököttänyt tien poskessa, ei tullut käyntiä.
Ennen neljää lähdettiin Eckeröstä eteenpäin kohti länttä ja Signilskäriä. Risto oli bongannut puolimatkasta mahdollisen levähdyspaikan ja se tulikin sitten yllättäen tositarpeeseen, minulla ei aina vaan kovemmassa sivutuulessa oikein kulkenut melonta (vasta torstai-iltana siirsin jalkatukia vielä yhtä pykälää lähemmäksi ja perjantaina pääsin vastatuuleen melomaan huomattavasti tehokkaammin. Uskottava se on, että melonta lähtee jaloista ja koko vartalosta eikä vain paksusta hauiksesta) ja yhden aallon harjalla Jani teki korjausliikkeen ja oli lähellä kaatua. Rantauduimme Midfjärsbådanille ja Risto ilmoitti, että pidetään pari tuntia tuulijumia, että tuuli ehtii rauhoittua.
Tuulijumissa Midfjärdsbådanilla (kuva Risto)
Juuri ennen rantautumista mietin, että melonta on välillä aika tylsää hommaa. Vaikka melottaisiin ryhmässä, kaikki kajakit hyppivät aalloilla omaan tahtiinsa ja saatetaan huomata, että Saija on saanut aaltojen rytmistä kiinni ja meloo yhtäkkiä kaukana edellä tai sivulla. Joskus taas huomaa olevansa viimeisenä ja sitten pitää taas alkaa kiskoa oikein olan takaa, että saa muut vähän lähemmäs eikä hidasta muuta ryhmää. Olisiko melonta sopivampi introvertille vai ekstrovertille? Entä jos onkin salaisesti introvertti ekstrovertti, niin olisiko silloin parempi ostaa laivalippu vai peräti moottorivene? Tästä eivät ajatukset kuitenkaan koskaan jalostuneet tämän paremmiksi, koska piti varoa myös aaltoja ja olla tarkkana, ettei mitään yllättävää pääse tapahtumaan.
Pienet lampaat sanoo bää bää..
Kahdeksan jälkeen päästiin viimeiselle etapille. Signilskärin rantaan oli nelisen kilometriä ja pysähdyimme aallonmurtajien neliöön ja nousimme sen verran ylös, että emme saaneet selvää, mikä nähtävyys saaressa mahtaisi olla ja järkytimme lampaiden mielenrauhaa tulemalla saareen ilman pörinää ja moottoria.
Signilskäriltä lähtiessä olin hieman muiden edellä ja järjestelin tuuliajolla pullojani kajakissa ja sitten säädin vielä aukkaria. Katsetta nostaessani näin tumman pään painuvan veden alle. Oliko se hylje?! Surakan Rainerin oppien mukaisesti läiskyttelin melalla veden pintaa hylkeen uteliaisuuden herättääkseni. Pian vedestä nousikin naama juuri pinnan yläpuolelle kurkistelemaan. Se ui minua kohti ja painui taas pinnan alle. Ehdin nähdä suuret sameahkot silmät naaman etupuolella. Se oli pienempi kuin aiemmin näkemäni hylkeet, varmaan tämän vuoden poikasia. “Hylje!!!” hihkaisin muille tiedoksi ja jatkoin läiskyttelyäni. Se ei tullut enää esiin ja kääntyessäni kertomaan näkemästäni muille, näin heidät jo hyvässä vauhdissa matkalla eteenpäin. Eivät olleet edes kuulleet hihkaisuani.
-Saija
Jatkoimme vielä kilometrin Enskärin entiselle merivartioasemalle ja vartiosaarelle ja noin puoli kymmenen aikaan pääsimme leiriytymään rantaan ja kokkailemaan iltaruokaa. Melontamatkaa kokonaiset 34 km eli retken matkallisesti pisin päivä, rasittavuudessa ei ollut pahin päivä.. Illan päätteeksi Risto kertoi löytäneensä tutkatornin takaa saunan ja päätimme lämmittää sen aamulla. Päivä numero kaksi oli päättynyt ja oli aika taas yrittää nukkua niin hyvin kuin vain onnistui. Toiset nukkuu teltassa tai riippumatossa tai missä nyt nukkuukin paremmin ja toiset ehkä miettii syntyjä syviä ja pyörii koko yön. Nukkumatta on kuitenkin vaikea koko viikkoa jaksaa, joten yritettävä on - ihan joka ilta ja yö.
29.6. Keskiviikko
Heräsin tuntia ennen muita klo 7 lämmittämään aamusaunan. Enskärissä oli pari yhteiskäyttöistä polkupyörää. Pyöräni oli varustettu räpättimellä, joten talutin sen hiljaa ohi muiden telttojen etten olisi herättänyt kaikkia. Saunassa oli paljon isoja puita ja erittäin vähän tuohta. Toisella yrityksellä ison saunan kiuas syttyi ja alkoi lämmetä hyvää vauhtia. Tunnin kuluttua kutsuin Whatsapp-ryhmällä kaikki saunomaan.
Aamusauna ja meriuinti piristi kaikkia. Mukava kiireetön hetki yhdessä. Samaan aikaan sankka aamusumu väheni merkittävästi näkyvyyteen 500-1000m. Lähtöhetkellä Eevaan iski epävarmuus: “Menemmekö oikeasti tuonne”? Omasta mielestäni näkyvyys oli hyvä ja se oli paranemaan päin. Tunnin melonnan jälkeen näkyvyys oli jo 4-5 km, mikä helpotti etenemistä.
Meloimme sivuvastaisessa tuulessa ulkoreittiä luoto kerrallaan hieman suojaa hakien. Ängeskärinkarilla naiset nousivat naistenhuoneeseen ja muut jaksoivat odottaa lounaspaikalle, jossa matalalla luodolla oli
hieno poukama ja paljon lintuja.
Jatkoimme luotohyppelyä ja näkyvyys heikkeni uudelleen. Sivutuuli sorti meitä merkittävästi oikealle, koska luodot loppuivat viimeisellä 7 km:lla ja mitään kiintopisteitä ei ollut. Sivuaallokossa kajakki hyppi puolelta toiselle ja sorron ennakointi epäonnistui kokeneeltakin sumumelojalta. Kerroin ryhmälle, että nyt pitää korjata vasemmalle ja että kohta tulee näkyviin saari, joka on oikealta puolelta korkeampi. Ja että kierrämme sen oikealta. Saaren ääriviivat ja pooki paljastuivat vasta 1,9 km ennen saarta ja keulamme osoittivat tarkasti ison saaren oikeaan reunaan.
Sumun takia menetimme ulkoreitin avaruudesta nauttimisen, mutta useimmalle pitkäkestoinen ulkoreitin sumumelonta hyvässä aallokossa oli aivan uusi, jännittävä kokemus. Retkeläisten helpotus oli aistittavissa, kun määränpää tuli näkyviin.
Alkuperäinen tavoite oli meloa vielä pidemmälle Sälskäriin, mutta pitkä aamusaunominen, myöhäinen lähtö, sivutuulen aallokko ja sumujännitys söivät liikaa voimavaroja. Seuraavan päivän tuuliennuste oli vastainen, joten aamun lähtö piti ajoittaa aikaiseksi. Päätin, että yövymme täällä 12 km ennen Sälskäriä.
Yritin rantautua hienoon kivilaguuniin, mutta kajakkien nosto- ja telttapaikkoja oli vain yhdelle. Pohjoispuolelta löytyi erinomainen leiripaikka kaikille. Högsten on todella moni-ilmeinen ja suuri kalliosaari. Saarella on useita sisälampia, suota, katajapeltoja ja komeita näköalapaikkoja. Katajamatto
valloittaa kallioita hiljalleen.
Illalla ei päässyt kuvaamaan merimaisemia sumun takia. Seuraavana aamuna näkyvyys oli hyvä ja Högsten tuli kuvattua kattavasti.
30.6. Torstai, Haasteita
Herätyskello soi kuudelta, kesken unien. Tänään lähdetään aikaisin liikkeelle, sillä ennusteen mukaan sää muuttuu sateiseksi ja tuuliseksi päivemmällä. Aiomme käyttää aamun tyyneyden eduksemme ja meloa sen aikana. Avaan teltan vetoketjut ja päästän raikkaan tuulen puhaltamaan sisään. Sumu on hälvennyt ja näkymä vaaleanpunaisilta silokallioilta esteetön.
Olisin voinut jäädä tälle paratiisisaarelle vielä toiseksikin yöksi. En nähnyt vielä kaikkea. En ehtinyt tutkia joka koloa. Voin kuvitella salakuljettajien tykkäävän tällaisista saarista, missä on notkoja, solia ja kalliohyllyjä loputtomasti. Karuun kalliomaisemaan kätkeytyy lampia, soita, matalana ryömivää katajametsää sekä viidakontiheitä pensaikkoja halkeamissa, jotka huomaa vasta, kun osuu kohdalle. Olisin lapsena viihtynyt täällä koko kesän jatkaen mielikuvituksen voimalla luonnon ihmeitä uusiin ulottuvuuksiin.
Aamupuuroa keittäessä paratiisi paljastaa käärmeensä: itikoita. Seisovat lammet tarjoavat niille olosuhteet lisääntymiseen. Jani ja Tero puhuvat yön sateesta. Tosiaan, ilma on hieman kosteaa ja illalla teltan naruihin ripustamani melontavaatteet nihkeitä. Nukuin sikeästi sateen läpi.
Aamupalalla selviää että sääennuste on muuttunut. Päivästä tuleekin kirkas ja tyyni. Aikainen herätys ei mene kuitenkaan hukkaan. Eevalle on noussut yöllä korkea kuume ja hän joutuu keskeyttämään vaelluksen. Suurin prioriteettimme nyt on saada hänet mahdollisimman pian ihmisten ilmoille ja lepäämään.
Rannasta irtautuessamme meri on tyyni ja sumuton maisema eri näköinen kuin eilen. Seurailemme Högstenin pohjoisreunaa sen koillispuolelle, mistä jatkamme itäkoilliseen kohti Ahvenanmaan pääsaaria. Melomme tiiviinä ryhmänä tyyntä aavaa. Ohut pilviharso suodattaa auringon häikäisevimmän kirkkauden. Yksi jos toinenkin ryhmässä kommentoi iloisesti miellyttäviä melontaolosuhteita. Myötäilen nöyrästi. Tiedän, että melonnasta tulee tylsää tyynessä auringonpaisteessa. Eilinen aallokko oli aivan toista: tanssia, jatkuvaa hauskanpitoa.
Harkitsen vakavasti retken keskeyttämistä nyt, kun siihen Eevan evakuoinnin myötä on sujuva mahdollisuus. En tylsän melomisen vuoksi, sillä se on tylsää vain verrattuna huumaavan ihanaan aallokkoon. Olosuhteista riippumatta melonnasta löytyy aina riemua ja vaihtelu vain parantaa kokemuksia. Keskeytysmietteeni johtuvat kivusta oikeassa ranteessani.
Jo toisena melontapäivänä aloin aavistella jännetuppitulehduksen olevan kehittymässä. Otin heti villa- ja neopreenirannekkeet käyttöön. Aloitin tulehduskipulääkekuurin ja levitin Eevan mukaan ottamaa Voltarenia kipeään kohtaan. Vahinko oli kuitenkin päässyt jo tapahtumaan eikä jännetuppitulehdukseen ole muuta parannusta kuin lepo.
Rannetta säästelläkseni melon Reijon ja Riston peesissä. Keulani pysyy noin kymmenen sentin päässä heidän perästään. Asetun heidän peräaaltoonsa hienoiseen alamäkeen. Alamäki keventää melontaani sen verran että meno on leppoisaa ponnistelun sijasta. Peesissä pysyminen vaatii kuitenkin keskittymistä ja maisemien ihastelu jää osaltani vähäiseksi. Toisaalta aurinkolasit kannen alla kirkkaan meren ja taivaan katselu jäisivät muutenkin vilkuiluksi. Kahdesti hipaisen kaksikkoa edelläni, onneksi kuitenkin niin kevyesti että edes Risto ei huomaa.
Jonkin aikaa melottuamme pidämme juomatauon ja Risto arvuuttelee näkyvissä olevien saarten etäisyyksiä. Jani on panostanut reissun aikana etäisyyksien silmämääräiseen arviointiin ja hänellä on selvästi näkemystä siitä mitä on tekemässä. Hänen arvionsa tulevat sadan metrin tarkkuudella, tosin vitsinä enemmän kuin tosissaan, mutta jos hän jatkaa havainnointiaan tuohon tapaan, voi olla, että jonakin päivänä pilkku jotakin ei olekaan enää vitsi.
Risto selittää meille kuinka valo vaikuttaa etäisyyksien hahmottamiseen. Vastavalo saa saaret näyttäämään etäisemmiltä. Myötävalo tuo ne lähemmäksi. Högsten näyttää olevan aivan takanamme, vaikka olemme meloneet sieltä jo yli kolme kilometriä. Punainen pooki saaren huipulla vahvistaa illuusiota. Kaikki maisemamaalarit tietävät, että punaiset sävyt tuovat yksityiskohdat lähemmäksi, kun taas siniset etäännyttävät ne taustalle.
Sälskärin etäisyyttä arvaillessa otan Janin arvion pohjakseni ja pyöristän sen ylöspäin lähimpään kokonaiseen kilometriin. Muiden heitettyä arvauksensa Risto tarkastaa teknologiallaan todellisen matkan. Minä nappaan kunnian tarkimmasta arviosta. Kiitos Jani!
Lähtiessämme jälleen liikkeelle ensimmäiset melanvedot tuntuvat kipuna ranteessani kunnes käsi turtuu. Reijon ja Riston kaksikko huitelee porukan kärjessä. Annan heidän mennä. On mukavaa meloa vapaammin omaan tahtiin ja katsella ympärilleni. Pian kuitenkin huomaan ponnistelevani. Käyn Penan ja Eevan peesiin, missä huomaan heti Eevan olevan huonossa kunnossa. Hänen melanvetonsa ovat voimattomia ja ryhtinsä painunut kasaan. Hetken pelkään hänen olevan pyörtymässä, mutta päättäväisesti hän sinnittelee. Päätän pysyä Eevan takana paitsi keventääkseni omaa melontaani, myös pitääkseni häntä silmällä.
Tiivis ryhmämme on päässyt hieman venähtämään pituussuunnassa, kun melomme eteenpäin. Kaiken kaikkiaan keskinäiset etäisyytemme ovat silti pieniä ja joukko hyvässä muodostelmassa.
Norra Rönnskärin kärjessä pidämme lyhyen maatauon. Juomme, syömme ja käymme kiven takana. Täällä ei ole puskia. Eeva kyhjöttää kalliolla kajakkinsa vieressä. Risto, Jussi ja Pena kerääntyvät hänen lähelleen vertailemaan karttojaan ja paikallistuntemustaan. Jussi on koko reissun ajan navigoinut omatoimisesti Riston ohjeiden rinnalla. Pena puolestaan on veneillyt Ahvenanmaalla vuosia ja alue on hänelle tuttu. Vaikka hän on melojana meistä kokemattomin, hänen asiantuntemuksestaan merenkulkijana hyötyy koko porukka. Jani on huomannut Penan bongaavan vedenalaiset kivet suvereenisti. Veneilijän taitoja.
Jani, Reijo ja minä venyttelemme sileillä kallioilla. Tero lekottelee. Pian jatkamme matkaa. Nurinkurisesti aallokko kasvaa päästessämme aavalta saariston suojiin. Tuuli on yltynyt. Finbon kärjessä näemme kuuden hengen seurueen kiipeilevän kallioilla: ensimmäiset ihmiset kahteen päivään.
Finbon ja Äppelön välisellä selällä isommat aallot tulevat harvakseltaan, mutta pareittain. Melon jälleen omaan tahtiini ja otan aaltojen alamäistä kaiken hyödyn irti. Säästelen kipeää oikeaa kättä ja vedän voimakkaammin vasemmalla. Vasen puoli on moottorini, oikea mukana vain rytmin vuoksi. Kajakki pysyy vakaasti suunnassa korjatessani toispuoleista melontaani peräsimellä. Tällaisilla pidemmillä retkillä valitsen paatikseni mieluusti peräsimellisen kajakin juuri siksi, että vaihtelevissa tilanteissa se säästää melojaa. Lyhyemmillä retkillä suosin sitten peräsimettömiä, koska ne kehittävät taitoja ja tuntuma veteen on parempi. Ihailen Jussia, joka joukosta ainoana meloo ilman peräsintä. Evänkäyttäjänä hän onkin mestari ja vähän olen kadekin siitä millaisen tuntuman hän saa aallokossa.
Palaan mielessäni edellisen päivän aallokkoon. Suurimman osan päivää se oli sivuvastainen, mutta opin nopeasti, ettei aallon suunnalla ole loppujen lopuksi merkitystä. Sivuvastaisessa on alamäkiä siinä missä myötäaallossakin. Tempo saattaa vaihdella, mutta meren rytmissä on ennakoitavuutta. Kun kajakin keula painuu alas, olen alamäessä ja silloin lisään vetoon voimaa. Pian huomaan, että näköhavaintoa parempi merkki on tuntemus siitä, että istun alamäessä. Kun keula on vaikka vain sentin perää alempana, olen alamäessä ja meri auttaa minua kiihdyttämään, riippumatta siitä miten yksittäinen aalto asettuu keulan suhteen. Tuntemus siitä, että teen yhteistyötä veden liikkeen kanssa, on humalluttava. Käytän voimiani, kun merikin työntää minua eteenpäin. Kun sen kanssa joutuisi painimaan, en pistä vastaan vaan melon vain rytmin vuoksi. Vauhtini kiihtyy pienin sykäyksin, mikä tuo melontaan tanssin tai ratsastuksen tunnun. Aina, kun onnistun pääsemään yhteistyöhön aallokon kanssa, vauhtini kasvaa. Sen huomaa siitä, että muu porukka alkaa jäädä jälkeen. Yhteistyöhön on kuitenkin keskityttävä ja tanssiessani kaikki muu unohtuu, ympäristö, porukka, suunta… Aina välillä on sitten havahduttava ja vilkaistava missä mennään.
Jossakin vaiheessa edellisenä päivänä Risto sanoi: “Saija, menemme tuon saaren oikeaan reunaan.” Kuulomatkan päässä oli useita joukon jäseniä, mutta lause oli selvästi nimikoitu minulle. Kun sitten aallokko lähti taas viemään, ymmärsin: Risto oli antanut minulle luvan keskittyä omaan melontaani. Odottaisin muita saaren suojassa. Ehkä hieman tunsin itseni piruksi raamattua lukemassa, mutta tuntui selvältä, että tässä olisi tilaisuuteni oppia jälleen hieman varmemmaksi aallokkomelojaksi. Annoin periksi innostukselleni. Huomasin, että ihanin hetki ei ole se hurjin kiihdytys, vaan sen jälkeinen tasapainottava veto. Kun kajakki on hyvässä vauhdissa ja nojaan melalla veteen palauttaen paatin keskiasentoon valmiiksi seuraavaan liikkeeseen, silloin olen maailman herra ja meren valtiatar. Nauroin ilosta ja tajusin hengästykseni. Hengitykseni ei ollut mitään haukkomista vaan innostuksesta kiihtynyttä. Ihanaa olla viisikymppinen ja nauttia elämisestä yhtä riemukkaasti kuin lapsi!
Saaren suojanpuolella sain sitten toisenkin lapsena-olo-kokemuksen, kun Risto nuhteli minua joukosta erkaantumisestani.
Lähestyessämme Äppelön ja Torsholman välistä salmea olin oppinut hyödyntämään aallokkoa optimaalisesti. Ensimmäisen isomman aallon kohdalla pidin vedon lyhyenä, mutta lisäsin sen voimaa. Vasta toisen aallon kohdalla pistin kaiken peliin ja vedin pitkän, vahvan puserruksen. Joka kerta vauhtini muihin nähden kasvoi ja suhteellinen paikkani porukassa siirtyi hetkellisesti edemmäs. Saarten jälkeen Västerfjärdenillä aallokko madaltui laineiluksi ja aloin jäädä porukasta jälkeen. Toispuoleinen melontani alkoi tuntua kipuna vasemmassa hartiassa ja tärinänä jaloissa. Oikea peukaloni oli koko päivän väistänyt kämmenen alle piiloon. Nyt sitä pisteli ja välillä se oli tunnoton. Oli vaikeaa istua. Halusin johonkin muuhun asentoon.
Isaksön eteläkärjessä muu porukka odotti minua. Lähdimme jonossa luovimaan kivien välitse niemenkärjen ympäri. Risto johti letkaa ja huusi välillä ohjeita perässä tuleville. Jussi jättäytyi viimeiseksi minun taakseni. En ollut enää vahva lenkki ketjussa.
Isaksön ja Andersön välisessä salmessa maan tuoksu yllätti meidät voimallaan. Kallioilla kasvoi isoja puita, jotka tuoksuivat. Mänty tuntui päällimmäisenä, mutta lehtipuut, pensaat ja multa olivat mukana. Tällaista tuoksua ei pääse kokemaan ellei ensin vietä muutamaa päivää ulkoluodoilla. Ihastelimme korkeita punaisia kallioita. Meloimme kapeassa salmessa EUn rahoittaman sillan ali ja sitten ruohoränniä sisemmäs. Andersön pohjoiskärjen ohitettuamme suuntasimme kohti vanhan lossilaiturin näköistä paikkaa, mutta siellä oli liian rehevää meidän kaikkien rantautua. Lähdimme seuraamaan salmessa kuntoilevaa uimaria löytääksemme uimarannan, mutta sekin oli vain puiset portaat kalliolla. Rantauduimme lopulta maantiesillan Isaksön puoleiseen päähän ja soitimme Eevalle taksin.
Olin päättänyt keskeyttää myös, mutta minun kohdallani logistiikka oli mutkikkaampaa kuin Eevan. Eevan jäädessä sairastamaan Pena siirtyi toiseen kaksikkoon Reijon kaveriksi ja Risto meloi loppumatkan Eevan ja Penan kaksikkoa yksin. Minun Sea Catini tarvitsi kuljetuksen Maarianhaminaan enkä aikonut jättää sitä tienvarteen yksikseen odottelemaan. Kisu ja minä pysyisimme yhdessä. Minulla olisi kolme päivää aikaa hankkiutua kajakin kanssa maitse lähtöpaikkaamme… tästähän kehittyy seikkailu kuitenkin! Silmäilin jo ympäristöä leiriytymisen kannalta. Täällä oli rehevämpää kuin luodoilla: punkkivaara!
Jussin kartassa näkyi leirintäalue lyhyen melontamatkan päässä. Retkue päätti viedä minut ja kajakkini sinne. Sairaanakin sympaattisen Eevan noustua taksiin me muut jatkoimme matkaa. Lossirannan vesihana ei toiminut, joten vesipisteen löytäminen pysyi päivän hoidettavien listalla. Lähdin lossirannasta ennen kuin kaikki olivat vielä vesillä. He saisivat minut kiinni enkä pysyisi heidän vauhdissaan kuitenkaan.
Saaren toisella puolella alitimme maantien aaltopeltistä putkea pitkin. Jussi päätti katsoa ennen putkeen melomistaan juutunko minä kiinni vai pääsenkö läpi. Hyvin siitä pääsi. Toisella puolella odotti tyyni salmi, jonka rannalta löytyi leirintäalueen laituri. Minut lähetettiin tiedustelijan ominaisuudessa tutkimaan paikkoja. Sea Catille ja minulle löytyi telttapaikka ja kaikille vesihana. Jäin laiturille vilkuttamaan, kun muut melaveikot jatkoivat vaellustaan pohjoiseen.
-Saija
1.7.Perjantai
2.7. Lauantai, melontaa 25km
Kuva: Näkymät aamulla teltasta.
Etapit
Stubjoska - Hulta Holmen, 5.9km
Hulta Holmen - Bomarsund, 6.2km
Bomarsund - Stora Blixtören 11km
Stora Blixtören - Tingön, 2km
Aamulla heräsimme Stubjoskassa aurinkoiseen ja lämpimään keliin. Yhteisen aamuruokailun ja kahvien jälkeen purimme teltat ja osa seurueesta kävi aamu-uinnilla ennen kuin pakkasimme tavarat takaisin kajakkeihin ja lähdimme jatkamaan matkaa. Matka jatkui seuraavaksi Stubjoskasta pienessä sivu vastatuulessa Hulta Homenin saarelle, jonka suojassa pidimme ensimmäisen tauon. Täältä jatkoimme matkaa Bomarsundin linnoitukselle, jonka lähellä olevan sillan kupeesta löytyi mainio rantautumispaikka kajakeille, matkanopeus tippui tällä välillä reiluun 3 km/h kovan vastatuulen takia.
Yhtenäisenä ryhmänä kohti ruokapaikkaa.
Bomarsundissa kävin ruokailemassa Cafe Frulunds Gårdenissa mainioita metsäkaurispihvejä ja ahvenanmaalla erityisen hyviä pannukakkuja hillolla ja kermavaahdolla.
Ruokailun jälkeen siirryimme tutustumaan Bomarsundin linnoitukseen, joka on rakennustyöt on aloitettu vuonna 1832.
Linnoitustorni, jos viholliset oli helppo havaita jo pitkän matkan takaa
Tiesitkö muuten, että kuvassa näkyvän linnoituksen vartiotornin rakennustyöt kestivät aikanaan viisi vuotta, mutta sen valloittamiseen kului ainoastaan kymmenen tuntia.
Nähtävyyksien jälkeen sääennusteiden mukaan jäimme odottamaan tunnin päästä alkavaa sadetta, jotta välttyisimme melomasta edelleen kovaan vastatuuleen 8-10 m/s ja puuskissa jopa 14 m/s. Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti, kun sade alkoi heti otettuamme mukavat iltapäivänokosteluasennot. Juuri kun saimme kajakit vesille, niin rantautumispaikallemme tuli utelias kärppä katsomaan touhujamme.
Kärppä katselemassa lähtöämme.
Bomarsundista jatkoimme matkaamme sivuvastatuulessa hieman alle kolmen tuntia Stora Blixtören saarelle, jossa oli tarkoitus yöpyä, matkalle pidimme lyhyitä taukoja ja keräsimme voimia aina seuraavaa etappia varten. Stora Blixtöre osoittautui hankalaksi rantautumiseen ja telttojen pystyttämiseen, joten jatkoimme matkaa vielä muutaman kilometrin päässä olevalle Tingön saarelle, johon päätimme jäädä yöksi.
Pohdintatuokio sopivasta ruokailupaikasta iltaturinointiin. Saarella oli paljon hyttysiä, joten pitkät vaatteet tulivat tarpeeseen.
Kuvassa etummaisena oleva teltta mahtui hienosti kivien ympäröimään saarekkeeseen, jota osa ryhmäläisistämme epäili entisaikojen uhripaikaksi, onneksi epäilyksistä huolimatta nukkuminen paikassa sujui ilman yöllisiä yllätyksiä.
Mukava päivä kaikkiaan, sadettakin, aallokkomelontaa, nähtävyyksiä ja hyvää ruokaa.
3.7. Sunnuntai
Yö
Vuonna 2019 Yle teki lukijoilleen kyselyn eläinmaailman kamalimmista kailottajista eli eläimistä, joiden ääni saa ihokarvat pystyyn. Hyttynen oli ylivoimainen ykkönen, mutta metsäkauris sai yli 10 prosenttia äänistä. Sunnuntaina yöllä leiriämme Tingön saarella Lumparnilla lähestynyt metsäkauris päätti osoittaa, että tulos oli vähintäänkin ansaittu. Läheltä kuulunut korvia raastava rääkiminen herätti herkkäunisimmat leirissä. Allekirjoittaneen ihokarvat ääni sai todellakin pystyyn ja ihon kananlihalle. Myöhemmin päivällä kuulin, että osa retkiläisistä oli nähnyt saarella emon vasoineen. Metsäkauris on Ahvenanmaan maakuntaeläin.
Tervan juonti ja kohti Kastelholmaa
Reissun fyysiset rasitukset alkavat tuntua kropassa ja niinpä huonosti nukutun yön jäljiltä sunnuntain herätys oli vaikea, olo oli tukkoinen. Usko omaan jaksamiseen oli koetuksella. Jätimme saaren matsäkaurisemon ja -vasan hallintaan, ja lähtö Tingön saarelta oli klo 9.45. Matka jatkui kevyessä myötätuulessa ja auringonpaisteessa pohjoiseen kohti Kastelholman linnaa. Oma matkan heikoin hetkeni osui tuohon hetkeen ja loistavista olosuhteista huolimatta legi oli osaltani tervan juontia sanojen varsinaisessa merkityksessä. Kastelholmasta löysimme mahtavan lyhytaikaiseen pysähtymiseen tarkoitetun vierailulaiturin ja varjoisan hiekkarannan.
Jan Karlsgård perinnekylä ja Kastelholman linna
Jan Karlsgård -perinnekylässä pääsee tutustumaan kuvankauniiseen ahvenanmaalaiseen perinnemaisemaan punamultamaalilla maalattuine hirsitaloineen ja juhannussalkoineen. Upea paikka. Seuraavaksi kierros keskiaikaisessa Kastelholman linnassa. Ensimmäiset kirjalliset maininnat Kastelholman linnasta ovat vuodelta 1388. Nyttemmin upeasti restauroitua linnaa laajennettiin seuraavien 1400- ja 1500 lukujen aikana. Linna on vuosisatojen saatossa kokenut useita taisteluja ja tulipaloja. Perinnekylän ja Kastelholman linnan alue on upea ja suositeltava retkikohde. Mainio lounas nautittiin ravintola Åland Distilleryssä, houkutuksista huolimatta mukaan ei lähtenyt ravintolan gin-pohjaisia juomia.
Kohti Maarianhaminaa ja uusi elämä
Lähdimme Kastelholmasta etelään kohti Maarianhaminaa klo 13.30. Suntin osuudella vastatuuli pysyi kurissa, ja melonta alkoi taas maistua. Tauko teki eetvarttia. Olo palasi lähes normaaliksi, ja kaksikon takapenkkiläisen Reijon kommentissa oli suuri viisaus; Sillä lähtee millä tuleekin. Lumparnin luoteiskulmaan saavuttaessa vastatuulen voima yltyi ja matka Lumparnin länsilaitaa etelään jatkui aaltojen lomassa meloen suojaisesta kohdasta seuraavaan suojaan. Tuuli ei onneksi ollut aivan vastaista, vaan puhalsi hieman mantereen yli tarjoten suojaa paikoin rannan läheisyydestä. Tuulen nopeus oli oman arvioni mukaan 8-12 m/s. Riston opein vastatuulista ja aallokoista selviydyttyämme saavuimme Lemlandin ja manner-Ahvenanmaan (Jomala) välissä olevalle Lemströmin kanavalle. Lemströmin kanava on valmistunut 1882, ja se on 350m pitkä, 16m leveä ja siinä on kääntösilta suurempia veneitä varten. Kanavassa kuljimme kevyeeseen vastavirtaan.
Maalissa
Kanavalta oli enää lyhyt sivutuulihyppäys Maarianhaminaan. Sivuaallokko tarjosi kuitenkin vielä sekin oman haasteensa. Maarianhaminaan, lähtöpaikkaamme Lilla Holmenin uimarannalle, saavuimme tasan klo 18.30. Tuuletuksen paikka! Myös Saija oli päässyt Lilla Holmeniin ja oli meitä vastassa maalissa. Saija muisteli Kasakkapartio laulua; Uljaat on miehet, uljaammat on ratsut heillä. Uljaita olivat myös retken naiset! Uljaat kajakit katolle, kamat autoon ja virkavallan opastuksella liikkeelle. Itsehallinnon 100-vuotisjuhlia tänä vuonna viettävän Maarianhaminan keskustasta löysimme ruokapaikaksi Ravintola Diablon ja se mainiot pizzat ja huurteiset. Lautta- ja automatka kohti kotia oli valmis alkamaan.
Tällaiseksi kasakkalaulu mielessäni muotoutui:
“Aalloissa uiden
nyt saapuu joukko kajakeiden.
Säihkyvin melanvedoin ratsastaa,
sankareiden joukko kotiin palaa.”
-Saija
—
Matkakertomus syntyi siten, että joku osallistuja kirjoitti yhden päivän tapahtumat. Melottu reitti oli kokonaisuudessaan 191,7 km ja tässä kuva melontareitistä (klikkaa suuremmaksi).
PS Tämä reitti oli suunnitelma. Reitiltä jäi pois Sälskär, Västra Ören ja Bomarsundin leirintäalue. Viimeisenä päivänä tehtiin ylimääräinen lenkki Kastelholman linnaan, kun Affena-ryhmällä oli menohaluja :-)
Ahvenanmaan matkakertomusta lukiessa alkoi kämmenpohjaa kutittamaan. Jos vielä joskus pääsisi.. Lasse
VastaaPoista