Suunnittelua
Melaveikkojen toimintakalenterista löytyi kesälle yksi melontavaellus. Kahtena aiempana kesänä olin viettänyt unohtumattoman viikon retkeilemällä Etelä-Savon ja Etelä-Karjalan vesistöissä. Jotain vastaavaa olin hakemassa nytkin ja tämä tuntui olevan lähinnä etsimääni. Aikataulu vaikutti hieman tiukalta ja mietin jaksanko, jos sääkin sattuu olemaan rankka, mutta kokeilemallahan se selviää. Liityin Melaveikkoihin maaliskuun lopulla ja meri, astetta raaempi elementti kuin joet ja järvet, oli käymässä tutummaksi seikkaillessani Helsingin ja Espoon vesillä. Melomaan oppii melomalla ja retkeilemään retkeilemällä. Olisin ehkä porukan heikoin lenkki, mutta oma oppimisenhaluni veti eteenpäin. Jos kerta kaikkiaan en jaksa mukana, voin keskeyttää, lupasin itselleni.
Ilmoittautuneille perustettiin WhatsApp-ryhmä.
Kymmenisen päivää ennen retken alkua pidettiin suunnittelupalaveri vajalla. Lisäkseni mukana olivat retken vetäjä Vesa sekä retkimelojat Kati ja Risto. Risto oli minulle melontanäytöstä ja kevään kursseilta tuttu. Katin postauksia olin lukenut jo vuoden verran retkimelojien fb-sivuilta. Olin päässyt kovaan porukkaan. Puhuttiin päivämatkoista, varusteista, melontanopeuksista, sääennusteista, Porkkalan selän ylityksestä... Tutustuttiin. Kysyin, missä pääsen pois, jos joudun keskeyttämään. Inkoossa? Tammisaaressa? Risto kysyi mikä on melontavauhtini retkilastissa. Enhän minä tiennyt. Ainoa statistiikka, josta olin varma, oli pisin päivämatkani retkilastissa, 43 km. Tyynessä. Kaksikolla. Tässä suunniteltiin retkeä, jossa päivämatkat olisivat 30-40km aallokossa yksiköillä. Silti tuntui, että hanke oli kokeilemisen arvoinen. "Turvallisuus on kaiken A ja O," Vesa sanoi. "Harkinta on paras ystävämme." Sydän tykytti kurkussa, mutta silti halusin lähteä.
Kaksi päivää ennen lähtöä neuvoteltiin WA:ssa. Sääennuste oli karu: voimakasta vastatuulta koko viikoksi. Risto heitti vaihtoehtona itäisen suunnan, jolloin saisimme myötätuulen. Perusteellisen keskustelun jälkeen pitäydyttiin alkuperäisessä suunnitelmassa. Hanko ja Bengtskär olivat edelleen tavoitteitamme. Retkikuntaan liittyi myös Tero, joka ei tietääkseni ollut aivan yhtä h.c. retkeilijä kuin muut, joskin minua kokeneempi. Toivotin hänet mielessäni lämpimästi tervetulleeksi mukaan.
Maanantaina Risto laittoi WA:iin linkit melontakarttoihin Helsingistä Hankoon. Printtasin ne töissä (Eli työnohjaaja printtasi. Kiitos, Pekka!).
Illalla Vesa kutsui ylimääräisen WA-kokouksen koolle. Hänellä oli kuumetta. Koronatesti oli tehty, mutta tulokset tulisivat, kun tulisivat. Retkenjohtajan sairastuminen oli ikävä takaisku, mutta onneksi kokenut Risto oli varamiehenä ja otti tilanteesta kopin. Keskustelu säästä jatkui. Risto oli vahvasti itäsuunnan kannalla ja Vesakin kallistui sänkynsä pohjalla sinne päin. Tero ja minä emme pistäneet hanttiin, mutta Katille länsi oli ainoa vaihtoehto. Hänellä oli lomaa kolme viikkoa, joten hän aikoi jatkaa meidän retkemme jälkeen omaa vaellustaan maisemiin, joissa oli lapsena veneillyt. Noutokin oli sovittuna Kemiöön. Risto ja Vesa antoivat hänelle evääksi paljon hyviä neuvoja vaivalloisen matkan varalle. Me muut ottaisimme uudeksi tavoitteeksemme Kotkan ja mahdollisesti jopa Virolahden. Lähtö olisi aamulla vajalta klo 10.
Tiistai 30.6. Ensimmäinen retkipäivä
Ensimmäinen ongelma: Satoi rankasti, tavaraa oli paljon ja kuivapussini ja tarppini odottivat vajalla. Tarkoitukseni oli ollut viedä kaikki varusteeni kerralla jättimäisessä kassissa polkupyörän tarakalla, jota oli levennetty sivukorilla. Tällä sateella kaikki varusteeni olisivat likomärkiä perille päästyäni. Ongelmaa ratkaistessa (jätesäkkivirityksiä) vierähti tovi jos toinenkin. Kuorma hajosi kaksi kertaa matkan aikana ja jouduin lastaamaan uudestaan. Kun lopulta pääsin perille, Risto ja Tero olivat juuri päättäneet lähteä ilman minua. En ollut vastannut puhelimeeni, joka oli jossain nyssäkässä suojassa sateelta. He olisivat jättäneet lapulle tiedon ensimmäisestä etapistaan: Sipoon Furuholmen. Olisi se onnistunut niinkin, mutta mukavampaa oli lähteä yhdessä. Pakatessani kajakkia Kati lähti laiturista selän yli länteen. Katselimme kuinka hänen pieni hahmonsa katosi sateeseen ja toivoimme hänelle hyvää matkaa.
Yli tunnin aikataulusta jäljessä irtosimme me kolmekin lopulta laiturista ja suuntasimme etelään Ruoholahden kanavaan. Satoi, mutta päivä oli valoisa niin kuin keskikesällä on. Muuta liikennettä ei ollut. Totuttelimme retkikuormattuihin kajakkeihimme ja nautimme melonnan rytmistä.
Hernesaaren kärjen ohitettuamme Pihlajasaaren lautta pääsi vähän yllättämään takaamme tullessaan. Pysähdyimme antamaan sille tietä ja jatkoimme selän yli kohti Suomenlinnan pohjoiskärkeä. Joitakin moottoriveneitä oli myös liikkeellä. Harakan eteläpuolella harjoitteli joukko kilpapurjehtijoita. Risto ihaili paattinsa laidan yli roikkuvaa purjehtijaa, joka yhdellä kädellä piti köysiään järjestyksessä, toisella äyskäröi ylimääräisiä vesiä ja katseellaan vielä seurasi kisaa ja ympäristöään. Minä ihailin Ristoa, joka huomasi moisen, kun omassa aluksessani ja kulussanikin oli keskittymistä.
Aallokko oli maltillinen. Pujottelimme pintakivien välitse Suomenlinnan ohi Kruunuvuoren selälle, joka on tunnettu siitä, että siellä on aina aallokkoa, tyynelläkin. Huviveneitä oli liikkeellä jonkin verran. Kun ohitimme Vasikkasaaren eteläkärkeä, Risto neuvoi parasta reittiä käsimerkeillä. Luulin ensin hänen muistuttavan, että väylä ylitetään suorassa kulmassa, mutta merkkien tarkoitus olikin neuvoa paras reitti aallokossa, kuten hän kertoi päästyämme Vasikkasaaren itäpuolelle suojaan. Saaren eteläpuolella on matalikko, joka nostaa aaltojen korkeutta. Jos olisimme yrittäneet kääntyä heti saaren kärjessä, olisimme joutuneet poikittain korkeimpaan aaltoon. Kun meloimme parikymmentä metriä edemmäs, aallokko oli jo laantumassa kääntyessämme emmekä oikein edes noteeranneet sitä. Saaren suojassa olikin sitten jo aivan tyyntä.
Pidimme lyhyen juoma- ja syömätauon kajakeissa. Puskamahdollisuuskin oli. Ihmettelin maailmaa ympärilläni. Tähän asti meriretkeni ovat alkaneet ja päättyneet Vanhankaupunginlahdelta, mistä olemme säteittäin retkeilleet Helsingin saariin. Reitit olen ajatellut pohjois-eteläsuunnassa. Nyt meloimme Helsinkiä poikittain lännestä itään. Paikat olivat tuttuja, mutta kulma uusi.
Juuri ennen Hevossalmen siltaa meressä oli hetken ruuhkaa, kun veneitä tuli useista suunnista. Risto meloi hieman edelle tarkistamaan reitin, mutta veneiden mentyä saimme alittaa sillan ja meloa väylän reunaa aivan omassa rauhassamme Villinginsalmeen ja Villasaaren selälle asti. Salmessa tuntui selkeä virtaus Villasaaren selän suunnasta. Voimakas tuuli oli jo usean päivän ajan pakannut sinne vettä Villingin itäpuolelta. Risto kertoi salmen ympäristön olevan oikukas jäiden aikaan, kun virtaus ohentaa jäätä pitkältä matkalta. Reittimme eteni Ison ja Pienen Villasaaren välistä Kallahdenniemen kärkeen. Etelässä merestä kohosi Pikku Leikosaaren tuttu muoto. Se on ollut lukuisten päiväretkien levähdyspaikka, etenkin syksyllä, kun veneilijöitä on vähän. Myös Kalliosaari Kallahdenniemen itäpuolella toi muistoja mieleeni. Sen koillispuolella olin päässyt hetkeksi nauttimaan jo ihan hyvänkokoisesta aallokosta ohjaajakurssilla vuotta aiemmin. Silloin olimme vain matkalla tauolle emmekä jääneet aaltoihin leikkimään. Nyt sääennuste oli sellainen, että viikon mittaan saisimme nauttia aalloista moneen otteeseen. Tänään meloimme siis kiltisti suojan puolta kohti Uutelaa. Aurinkolahti ei ollut sateessa oikein nimensä veroinen, mutta sen vaaleankeltainen hiekka hohti kauas muistuttaen urbaanin rantaelämän mahdollisuudesta. Uutelassa, Skatanniemen itälaidalla pidimme lyhyen maatauon. Ranta oli kivinen ja harmaa. Satoi eikä tehnyt mieli jäädä maihin oleilemaan. Meloessa oli hyvä.
Pikku Niinisaarta ohittaessamme Risto kertasi meille turvallisen väylänylityksen käytäntöjä. Vuosaaren sataman suuret rahtilaivat liikkuvat nopeasti ja kaikkina vuorokaudenaikoina, joten tässä kohtaa pitää olla valppaana. Saaren itäkärjessä leveä väylä tekee mutkan, johon laivat eivät tietenkään tule täydellä vauhdilla. Melojan kannalta ylityksessä saaren kärjestä on monta etua. Oma kulkureitti väylän yli on selkeä: saarelta väylämerkille. Näkyvyyttä väylää pitkin merelle on useita kilometrejä, joten laivat eivät pääse yllättämään siltä suunnalta. Myös satamaan on suora näköyhteys. Lähtevä laiva tupruttaa mustaa savua, joten sen erottaa. Saari tarjoaa myös jonkin verran suojaa odottelijalle. Risto kertoi, että toinen hyvä reitti väylän yli on aivan sataman vierestä. Omasta mielestäni käyttämämme reitti tuntuu turvallisemmalta. Pelivaraa on enemmän.
Ylitimme väylän ongelmitta ja jatkoimme itäkoilliseen kohti Grisholmenia ja Furuholmenia. Sade laantui tihkuksi. Minulla iski jonkinlainen herpaantuminen ja aloin jäädä muista jälkeen. Ehkä en ollut syönyt tarpeeksi. Muistutin mieleeni parin viikon takaisen tekniikkakurssin oppeja, kohensin ryhtiäni ja keskityin käyttämään kylkiäni ja jalkojani melanvedoissa. Furuholmenin poukamassa sitten kaivoin liivintaskusta useammankin energiapatukan ja rouskin pois. Tero ja minä jäimme kajakkeihimme keinumaan, kun Risto kävi tutkimassa saaren fasiliteetit. Koko retkemme ajan hän kartoitti mielessään rannikkoa tulevia retkiä silmällä pitäen. Furuholmenin mustikkasadosta oli kuulemma tulossa runsas. Tero ja Risto kertoivat, että saaristossa tulee yleensäkin hyvin mustikkaa, koska kasvi hyötyy kosteasta meri-ilmasta.
Kukaan meistä ei ollut halukas leiriytymään vielä. Risto kertoi Norrkullalandetissa olevan kelpo leiripaikan, jossa olisimme hyvissä asemissa seuraavan aamun jatkomatkaa ajatellen. Hän kertoi myös sateen loppuvan sopivasti ennen kuin ehdimme perille. Hän seurasi jatkuvasti sääennusteita ainakin kolmesta eri lähteestä ja tarkkaili tuulia ja pilviä ympärillään. Sellaisen matkanjohtajan huomassa aloittelevan retkeilijän on helppo keskittyä oman tasonsa oppimiseen ja nauttia matkasta. Furuholmenilta eteenpäin reittimme kulki minulle uusia maisemia pitkin. Meloimme Norrkullalandetiin illan rauhan jo tyynnyttäessä merta. Yhden sadekuuron pilvet vielä ropsauttivat päällemme ja kuivuivat sitten sopivasti meloessamme hiekkarantaan. Leiriä pystyttäessämme aurinko jo paistoi.
Vesalta tuli viesti. "Risto teillä on ollut merkittävästi kovempia tuulia kuin täällä "lännessä" jääkää maihin, jos tuuli ei heikkene."
Riston vastaus. "Meillä hyvät kelit. Leiri Norrkullalandetissa."
Olen aikaisemmilla retkilläni tottunut siihen, että iltaa istutaan nuotiolla enkä ollut pitänyt retkikeitintä välttämättömänä. Riston ja Teron viritellessä trangioitaan lähdin siis etsimään puuvajaa. Vähän pidemmän lenkin kierrettyäni löysinkin sellaisen aivan leiripaikkamme läheltä. Puut oli pätkitty sopivan mittaisiksi pölleiksi, jotka piti vielä halkoa kauniilla, valurautaisella halkoimella (Onkohan välineellä ihan oikea nimikin?). Pari pölliä sain pilkottua halolla paukuttamalla, mutta aikaa siihen meni ja pelkäsin vanhan jännetuppivaivan ärtyvän iskuista. Keksin pudottaa vajan massiivisimman koivupöllin halkaistavan pöllin päälle ja johan lähtivät puut halkeamaan. Sain näin pilkottua monta sylillistä polttopuuta, mutta Ekiä tuli ikävä. Vanhalla melontakaverillani on tapana virittää tuli aina ensimmäiseksi leiriin päästyämme ja halonhakkuukin on hänelle kuulemma pelkkää huvia. Päivän ponnistukset tuntuivat jo kropassa, kun keittelin perunoita nuotiolla. Tero söi trangialla keittämiään perunoita. Kehittipä niistä vielä suosikkiruokalajinkin retkellemme: graniittiperunat. Kun keitetty peruna kiepautetaan kevyesti rantahiekassa, saa se ylleen rapean graniittihunnun. Mmm... maukasta.
Illemmalla viestiteltiin taas. Vesan koronatesti oli negatiivinen. Häntä harmitti, kun ei ollut päässyt retkelle.
Risto: "Jos tulos ok, niin ehdit Vesa hyvin mukaan."
Vesa: "Katson yön ja tulen perässä, jos tuntemus on ok. Kuume on poissa kuitenkin."
Risto: "Emäsalon pohjoispuolelta huomenna mukaan. Ylihuomenna aamulla Tirmosta."
Risto: "Mäkiluodossa äsken 14/18m/s. Pääsitkö Kati perille?"
Kati: "Joo, just. Stora Brändöstä eteenpäin sai tehdä töitä."
Vesa: "Täällä Laajasalossa on tuullut iltaa kohti voimakkaammin. Voimakkain puuska Helsingin majakalla 27,3."
Risto: "Täällä tuuli kääntyy ja vahvistuu ja vesi nousee nopeasti. Kajakkeja kiskottu yli 10m hiekkarantaa ylös."
"30 vuotta vanha sadetakki on edelleen käytössä"
Päivän kilometrit: 31 km
Harmajan säätiedot 30.6.2020 (melonta-aikana)
Tuuli: lounaasta 11-14 m/s, puuskissa 14-16 m/s
Sademäärä: 0 mm
Keskiviikko 1.7. Toinen retkipäivä
"EI SAA LÄHTEÄ MERELLE!" Teron äidiltä tuli tekstiviesti. Hän oli kuunnellut säätiedotuksia ja varoituksia merenkulkijoille. Päivä oli kesän tuulisimpia ja merenkäynnin odotettiin olevan sen mukaista. Omasta puolestani olin jättänyt kertomatta retkestämme isälleni ja erityisesti hänen vaimolleen, jolla on taipumusta suhtautua epäluuloisesti kaikkeen vesillä liikkumiseen. On varmasti kurjaa pelätä toisen puolesta voimatta mitenkään vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Yksin tai oman tasoisessani seurassa en olisi tälle retkelle lähtenyt, mutta luottamukseni Riston taitoon ja kokemukseen on vahva. On hienoa, kun kokeneet melojat jakavat osaamistaan uusille harrastajille. Ei tarvitse oppia kaikkea kantapään kautta.
Sade oli poissa, mutta tuuli navakoitunut reippaasti. Meillä oli liikkeelle lähtiessämme aluksi muutaman sadan metrin matkalla vastatuuli ja -aallokko, kunnes pääsisimme kääntymään itään ja kiertämään Norrkullalandetin niemenkärjen taakse suojaan. Tuolla lyhyellä matkalla ehti tapahtua paljon.
Minä jätin Norrkullalandetin viimeisenä. "Muutama melanveto irti rannasta, aukkari kiinni, peräsin alas..." muistutin itseäni. Lähtö onnistui hyvin, kunnes tuuli tarttui lippikseni lippaan ja lähes vei päähineeni mennessään. Lopetin melomisen nostaakseni huppuni ylös hatunpidikkeeksi. Aallot lähtivät painamaan kajakkia poikittain kohti niemen kylkeä, mutta olin nopea hupun kanssa ja pian melani liikkui taas. Painoin varpailla peräsimen poljinta kääntääkseni keulan takaisin tuuleen ja meloakseni kauemmas rannan kivikoista. "Toimiipas peräsin huonosti aallokossa! Mikäs tässä nyt!?" ihmettelin. Peräsin ei toiminut ollenkaan niin kuin odotin ja halusin nähdä taakseni tarkistaakseni sen tilan. Kääntyminen oli pelottavaa sivuaaltojen heiluttaessa kajakkia. Suuntasin voimakkailla kaarivedoilla kajakkia tuuleen ja uskalsin kääntyä riittävästi nähdäkseni peräsimen narun tukevasti hahlossaan. Käännyin vielä toisenkin kerran vapauttaen peräsimen. Nyt saatoin meloa ulos lahdenpohjukasta. Kaukana kivikoista käänsin kajakin itään ja meloin Riston perässä niemenkärjen ohi, missä saatoin kääntää kajakin pohjoiseen ja myötäaaltoon. Muutaman kerran korkeamman aallon osuessa kohdalle tuntui lahkeessani hulahtavan. Hoksasin aukkarin olevan vasemmasta reunasta rakosellaan. Vesi pääsi kajakkiin sisään. Lopetin melomisen hetkeksi sulkeakseni aukkopeiton tiiviisti. Kun Risto sitten ohjeisti meitä suuntaamaan pohjoiskoilliseen Kalkkirannan oikealle puolelle aloittaaksemme seuraavan etappimme, olin oikein ylpeä itsestäni. Liikkeellelähtö oli heittänyt osakseni kolme ongelmaa, joista olin selviytynyt oman päättelyni ja osaamiseni avulla ihan itse. Aallokkomelontaa kohtaan tuntemani jännitys lieveni ja tilalle nousi entistä voimakkaampana innostus.
Ylitimme Kalkkirannanselän myötäaallossa. Risto kertoi, että suorin reitti määränpäähämme Löparön pohjoispuolisiin suojaisiin kapeikkoihin olisi Löparön ja Strömmingsholmenin välisestä salmesta. Hän halusi kuitenkin varmistaa meille mahdollisimman turvallisen matkanteon ja kiertää hieman pitempää reittiä Strömmingsholmenin pohjoispuolitse. "En ole koskaan melonut tätä kautta tällaisissa sääolosuhteissa enkä tiedä varmasti, kuinka aalto nousee saarten välissä. Kalkkirannan puolelta pääsee taatusti turvallisesti," Risto sanoi. Hän kertoi saaren rannan kääntävän selältä tulevan aallon suuntaisekseen, jolloin rannan ohjaaman aallon korkeus voi kasvaa kaksikymmentä prosenttia. Kun viereinen saari ohjaa kasvattamiaan aaltoja toisesta suunnasta, voi aallonkorkeus salmen suulla olla neljäkymmentä prosenttia suurempi kuin selällä. Jos siihen kohtaan osuu vielä kivikko, on mylly jo melkoinen. Meloimme ilman sen kummempia sattumuksia Riston valitsemaa reittiä kaikkien saarten pohjoispuoliseen tyveneen.
Aurinko paistoi. Olisimme voineet olla Etelä-Savossa. Meloimme leppoisasti viitisen kilometriä Löparön ja Kitön ohi ja käännyimme väylää seuraten etelään. Parin mutkan ja yhden maantiesillan alituksen jälkeen saavuimme jälleen avoimemmille vesille, missä kajakitkin lähtivät heti keinumaan. Seurasimme rantaa koilliseen sen verran, että löysimme pienen poukaman johon rantautua. Edessämme odotti kahdeksan kilometrin mittainen Svartbäckfjärdenin ylitys ja retken suurimmat aallot. Huoltotauko oli tässä kohtaa tarpeen.
Veneilijät olivat selvästi ottaneet viranomaisten varoitukset vakavasti, sillä muuta liikennettä ei ollut päivän mittaan näkynyt. Pian selälle päästyämme Kalvönin itäpuolelta esiin puski kuitenkin höyrylaiva m/s J.L.Runeberg matkallaan Helsingistä Porvooseen. Toinenkin saman kokoluokan valkea alus oli liikkeellä sekä kirkkaanpunainen rahtialus selän toisella laidalla, kaikki matkalla pohjoiseen, mantereelle. Me meloimme lännenpuoleisen rannan tuntumassa kohti koillista.
Aallot, tuuli ja omat melanvetomme veivät meitä eteenpäin. "Nyt tässä olisi surffiaaltoja," ajattelin ja lähdin kiihdyttelemään niin kuin Risto oli aallokkomelontakurssilla opettanut kuukautta aiemmin. Kun kajakin keula painui alas, lisäsin vetojen voimaa ja intensiteettiä. Keulan noustessa ylös meloin normaalitahtiin ja keulan painuessa jälleen alas kasvatin vauhtia. Noin kolmannella tai neljännellä aallolla pääsin kyytiin. Aalto kuitenkin käänsi kajakkiani holtittomasti ja vaikka sainkin vauhtia, en kyennyt ohjaamaan. Pari kertaa yritin, kunnes yhdellä kerralla olin vähällä törmätä Ristoon takaviistosta. Hän huomasi viime hetkellä ja kiihdytti pois altani. "Tämä ei nyt kyllä ole oikein viisasta," ajattelin. Päätin keskittyä pitämään tekniikkani kasassa. "Surffaamaan ehdin myöhemminkin, uusilla retkillä." Jälkeenpäin Risto kehotti vastaavassa tilanteessa varoittamaan. Kas, kun ei tullut siinä jännityksessä mieleen hihkaista varoitusta! Hyvä kommunikaatio on tärkeä taito vesilläkin. Siinäkin on minulla parannettavaa.
Olin kolme vuotta melonut siinä uskossa, että hieman etukeno asento on hyvä ja suotavaa. Luonnostani notkeahkona nojailen helposti eteenpäin vaikka kantta halaamaan. Olin ottanut tavakseni tiukassa paikassa tai innostuessani kurkottaa mahdollisimman pitkälle kohti keulaa. Mielestäni vakautin näin kajakkiani tuomalla painopistettä alas ja melanvetonikin ylsivät ajatuksissani edemmäs. Tekniikkakurssin videokuvista sitten selvisi, että etunojani esti kunnollisen vartalonkierron ja häiritsi melontaani. Olin myös jossain vaiheessa kehittänyt huonon tavan kurottaa melalla kauemmas sivulle, jälleen kai vakautusmielessä. Retkeä edeltäneet kaksi viikkoa olin käyttänyt vanhojen vikojen korjaamiseen ja meloessani keskittynyt pitämään vartaloni pystysuorassa ja melanvedot lähellä kajakin reunaa sekä kurkottamaan kääntämällä kyljen lantiosta asti eteen. Tähän keskityin nyt aallokossa: säilyttämään oman asentoni ja rytmini riippumatta siitä, mitä meri ympärilläni päälleni heitti. Tikkasin merta kuin ompelukone.
Matka eteni ja melonta tuntui hyvältä. Rentouduin. Tunnustelin merta. Jostain kaukaa vyöryi suuria maininkeja, joiden päällä keinui pienempiä aaltoja ja vielä pienempiä, ihan väreisiin asti. Ne vuoroin vahvistivat ja heikensivät toinen toisiaan, liikkuivat suhteessa toisiinsa, yhdessä ja erikseen. Aaltojen sinfoniassa erottui sävyjä. Oli korkeita vyöryviä harjanteita, jotka saapuivat ryhmissä takaapäin kohisten ja antoivat seuraavassa hetkessä tilaa tyynille kohdille, missä pienet aallot soittivat omaa variaatiotaan samasta teemasta. Hetkittäiset tyynet muodostivat ylänköjä aaltojen vuoristoon. Jokainen saari ja pohjan muoto oli jättänyt jälkensä veden liikkeeseen ja vesi itse toteutti oman kemiansa mukaista tanssia. Veden liikkeessä oli tuttuutta ja ennakoitavuutta, vaikka muuttujien määrä astian muodon, tuulen suunnan ja voiman sekä vettä muutoin siirtävien voimien taholta olikin suunnaton. Minun oma liikkeeni oli sopusoinnussa meren tanssin kanssa, kun en pistänyt vastaan. Annoin meren olla. En vastustanut sen liikettä. Ja meri antoi minun olla. Se keinutti minua, muttei häirinnyt liikettäni kohti Emäsalon pohjoiskärkeä. Me liikuimme yhdessä, kumpikin omalla tavallamme. Ajattelin, kuinka jossain Polynesiassa, avoimella valtamerellä, ihmiset osaavat kotiin, koska tuntevat aallot. Jokainen aalto on saanut alkunsa jostain. Ne ovat heijastuksia, joita on valtava määrä toinen toisensa päällä. Kun niitä osaa lukea, löytää aina sinne, minne haluaa. Aallot kertovat missä on syvää, matalaa, hassuja muotoja, kiviä, maata... Ei aallokkoa tarvitse pelätä. Pidin pääni pystyssä ja selkäni suorassa, en veteen nähden, vaan maapalloon. Lantiooni olin istuttanut Riston neuvosta kuulalaakerin, jolloin kajakki pääsi vapaasti keinumaan aaltojen mukana. Minun ei tarvinnut kurotella melallani sivuille pysyäkseni pystyssä. Suora ryhtini, oma liikkeeni veden halki sekä melan liike vedessä olivat parhaat tukeni. Ei minulla ole kiire oppia kaikkea heti. Oli mukavaa tutustua mereen rauhassa.
Klobbuddenin kallioista niemenkärkeä lähestyessämme Risto neuvoi meitä kaartamaan jyrkemmin oikealle, kauemmas rannasta. Niemen kohdalle päästyämme tunsin muutoksen meren laulussa. Sinfonia oli tullut uuteen vaiheeseen. "Tein arviointivirheen," Risto harmitteli. "Olisi pitänyt tulla vielä ulompaa. Nuo kalliot heijastavat aaltoja tehokkaasti. Nämä ristiaallot johtuvat niistä." No niinpä tietysti, olin tunnistanut muutoksen meren liikkeessä, mutten osannut etsiä sille suoraa syytä. En kyllä tuntenut tarvettakaan. Nautin vain siitä mitä meri antoi.
Klobbuddenin jälkeen ylitimme laivaväylän. Siinä ei ollut mitään erityistä, sillä liikennettä ei ollut. Emäsalon puoleista rantaa lähestyessämme ohitimme muutaman merimetsojen valkaiseman, haisevan saaren. Risto katsoi meidän olevan voiton puolella ja uskalsi jättää Teron ja minut melomaan eteenpäin omin neuvoin. Hän hyppäsi aaltojen kyytiin ja surffasi viimeiset sadat metrit. Hän oli hetkessä kiitänyt kauas edellemme.
Kilpilahden öljynjalostamon soihdut ja kolonnit jäivät taaksemme, kun kaarsimme itään Emäsalon suojaan. Vesa oli ilmoittanut aamulla, ettei ollut vielä melontakunnossa, joten emme etsineet rantautumispaikkaa Emäsalon sillan luota vaan jatkoimme sen ali eteenpäin. Meren tyynnyttyä allamme minuun iski taas herpaannus. Väsytti, ja toisaalta ei, mieli oli hyvä. Ihailimme rannan rakennusten arkkitehtuuria. Erään kivilinnan tornia kannatteli rivi nallekarkin näköisiä karhuja. "Eikun muumipeikkoja," Tero väitti. Risto puolestaan näki heijastumia isomahaisesta isännästä.
 |
Meloimme auringon paisteessa Furuholmenilta koilliseen kiertäen Vessölandetin pohjoispuolelta.
Koillisessa sen erottaa mantereesta vetinen ja ruohottunut alue, jonka halki on ruopattu parin metrin syvyinen veneväylä. Tuo väylä oli meidän tavoitteemme. Kapea lahti kapeni entisestään ruokorantojen rehevöityessä ja levitessä keskemmälle lahteen. Ruokojen seassa alkoi kasvaa enenevässä määrin kelluvia lehtiä ja pian olimme keskellä lummemerta. En luule ikinä nähneeni missään niin paljon lumpeita. Ne eivät olleet vielä aivan parhaassa kukassa, mutta herkän kauniita silti, kuten lumpeet ovat. Viikon tai parin päästä paikka olisi pala paratiisia.
Risto laittoi kuvan Melaveikkojen WA-ryhmään. Katilta tuli vastaus: "Ootteko vaan suojan puolella vai onko siellä muka noin leppoisaa."
Suojaisassa ruohorännissä, auringonpaisteessa alkoi tulla hiki, joten meloimme hitaan puoleisesti. Juttelimme siitä, kuinka monella tavalla tästä hetkestä voisi kirjoittaa totuudenmukaisesti. Esimerkiksi näin:
1) Puiden latvat väylän molemmin puolin olivat taipuneet vaakasuoraan voimakkaan tuulen puskiessa ja tempoessa niitä. Missään ei näkynyt ihmisiä, sillä kaikki olivat paenneet sisätiloihin suojaan kesän hurjimmalta myrskyltä.
2) Hyönteiset surisivat ja aurinko porotti lipsutellessamme pitkin tyyntä veden pintaa.
Kolmen kilometrin mittaisen kaislakanavan loppupuolella väylästä erottui kapeampia haaroja molemmille puolille. Näimme välähdyksiä mökkirannoista ja erilaisista veneistä. Viimeinen ruopattu ranta oikealla puolella oli iso. Mäen päällä seisoi komea puinen rakennus. Laiturin vieressä oli valtava kyltti: "Kahvila auki, Tervetuloa!" Kuitenkin suuren, usealle veneelle mitoitetun laiturin kohdalla oli toinen kyltti: yksityisalue. Viesti jäi hieman ristiriitaiseksi.
Kanava päättyi pienelle selälle, joka olemuksensa puolesta olisi voinut olla pikkuinen, matala järvi jossain sisämaassa. Sen yli meloessamme takaamme pörisi päivän ensimmäinen ja ainoa moottorivene. Seurasimme sitä siksakkia pitkän hiekkasärkän ohi seuraavalle, jo isommalle, selälle. Pysähdyimme hetkeksi ihmettelemään oikean puoleisessa rannassa lahoavaa ylettömän korkeaa laiturin tai sillan raatoa. Rinteessä sen lähettyvillä oli lukittu maakellari sekä lisää rakennelmien raunioita.
Emäsaloakin suurempi Vessölandet suojasi meitä hyvin lounaasta puhaltavalta tuulelta, kun meloimme selältä selälle kohti kaakkoa. Ramsholmenin kohdalla käännyimme itään. Harkitsimme hetken oikaisevamme sen pohjoispuolitse, mutta reitti oli sen verran mutkainen, ettei varmasti nähnyt pääsisikö kajakilla läpi, joten meloimme varman päälle eteläistä veneväylää pitkin. Siltä puolelta avautui näkymät Vessölandetin itäisen niemen, Sandmalmenin, asuntovaunualueelle. Ranta oli parin kilometrin matkalta paloteltu asuntovaunutonteiksi. Osa niistä näytti terasseineen, lisärakennelmineen ja pihoineen siltä, että ovat siellä pysyvästi. Melojan näkökulmasta lomanviettotapa vaikuttaa omituiselta, mutta kaipa senkin makuun voi päästä, jos niin päättää.
Meidän leiripaikkamme, Majvikbergen, oli Sandmalmenin kaakkoisrannalla. Risto oli varoittanut etukäteen viimeisen puolen kilometrin olevan vasta-aallokkoa, mutta meri oli ehtinyt tyyntyä. Taisipa seuraava niemenkärki ja joku saarikin olla suojana. Löysimme korkean törmän alta ihanan hiekkarannan. Sitä oli jaettu aidoilla lohkoiksi. Ensimmäisessä lohkossa oli kyltti: äkkisyvää. Risto rantautui tutkimaan maastoa. Minä ja Tero meloimme eteenpäin. Hiekkapohja kajakkien alla vaikutti matalalta. Ylös mäelle johti rannalta pitkät puiset portaat. Livuimme kajakeissamme niiden ohi ja rantaa eteenpäin kunnes löysimme kohdan, jossa mäkeen oli kaivettu valtava kuoppa. Sen yksi seinämä avautui rannalle. Siinä oli leiripaikkamme. Varusteita ei tarvinnut kantaa mäkeä ylös ja montussa olimme suojassa niin tuulelta kuin asuntovaunualueen ja edempänä sijaitsevan mökkikylänkin ääniltä. Puiset portaat nousivat mäen päälle, missä oli pukukoppirakennus, huussit ja tyhjä puuvaja. Tällä kertaa en kaivannut nuotiota. Olin nopeasti sopeutumassa Riston tehokkaaseen tapaan retkeillä. Ensimmäisen illan tuli jäikin retken ainoaksi. Ruoka valmistui nopeasti ja vaivattomasti trangioilla. Minä sain Ristolta ja Terolta kuumaa vettä nuudelikeiton tekoon ja niinä päivinä, kun Tero keitti perunoita, minunkin kolme-neljä pottuani mahtuivat kattilaan.
Leiripaikan löydyttyä Risto pulahti tapansa mukaan uimaan. Onkohan kylmässä meressä/järvessä pulikointi jotenkin ominaista retkenjohtajille laajemminkin? Myös edellisten retkieni vetäjällä, Pasilla, oli tapana uida retkellä aamuin illoin. Leirimme kohdalla ranta oli matala. Risto sanoi sen alkaneen madaltua uudestaan ulompana. Voin kuvitella rannan olevan täynnä lapsiperheitä kuumana päivänä.
Ilta-aterian valmistuessa viestiteltiin taas. Vesan olo oli huonompi ja aikansa pähkäiltyään hän päätti noudattaa suosituksia ja levätä itsensä kunnolla terveeksi. Katillakin oli jo leiri pystyssä. Sadetta oli ollut. Tuulta hän odotti nousevaksi.
Virittelimme puiden väliin naruja varusteiden ja vaatteiden kuivausta varten, vaikka yöksi oli luvassa sadekuuroja. Luotimme tuuleen, joka kuivaisi vaatteet yhtä nopeasti kuin sade ne kasteli. Sitä paitsi, säilyväthän märät vaatteet narulla joka tapauksessa raikkaampina kuin kuivapussin pohjalla.
Risto ja Tero kuulivat yöllä mäen päältä jonkun porukan ääniä. Olivat ilmeisesti liikkeellä mönkijällä. Minä en kuullut mitään, sillä nukuin kuin tukki.
Päivän kilometrit: 37 km
Emäsalon säätiedot 1.7.2020
Tuuli: lounaasta 11-13 m/s, puuskissa 14-16 m/s
Sademäärä: 0 mm
Torstai 2.7. Kolmas retkipäivä
Heräsin valoisaan aamuun. Sää oli englantilaistyyppinen, eli se vaihteli tiuhaan. Satoi, paistoi, pilvistyi, paistoi, tihkutti... Teimme aamutoimet, purimme leirin ja pakkasimme kajakit rauhallisen ripeästi. Olin taas viimeinen rannastairtautuja. Ei se muita häirinnyt, mutta minua harmitti. Järviretkillä olin aina ollut viimeistään toisena vesillä.
Ensimmäinen etappimme oli Tirmon saaristokeskus noin viiden kilometrin melonnan päässä. Pellinki, Korsö sekä usea pikkusaari suojasivat reittiämme ja sää oli sitten kuitenkin vakautunut aurinkoiselle. Meloimme leppoisassa paisteessa saarten välissä jutellen niitä näitä. Innostuin kehumaan Eero Haapasen Sörkan rysäkeisarit -kirjaa, joka Ristollakin on hyllyssään. Kalastajat seikkailevat siinä Helsingin saaristossa ja Vanhankaupunginlahdella. Tero pohti kuinka mukavaa on, kun kirja sijoittuu tuttuun ympäristöön. Berliini ja Turku mainittiin. En voinut olla sanomatta ääneen kuinka nautin tarinoista, jotka sijoittuvat Lontooseen. Kaupunki ja sen kadut kävivät tutuiksi aktiivisimpina rullaluisteluvuosinani vuosituhannen vaihteessa. Jatkoin kertomalla, että kuten Melaveikkojen kouluttajat Risto ja Janne omien sanojensa mukaan ovat vuosikymmenien mittaan tehneet kaikkea mitä ikinä kajakilla voi tehdä, minä olen elämässäni tehnyt rullaluistimilla, kaikkea mitä ikinä niillä voi tehdä. "Ootko pelannut roller derbyä?" Tero kysyi. "No tulihan sitäkin kokeiltua kymmenisen vuotta sitten, kun laji tuli Suomeen. Innostuin, kun näin Metro-lehden kuvasta, että Helsingissä on muitakin quad-luistelijoita (paripyöräiset rullaluistimet) kuin minä, joten otin yhteyttä. Heillä oli homma vasta aluillaan ja treeniohjelma niin intensiivinen, ettei heillä ollut kapasiteettia tanssille ja tempuille, joten minä liityin heihin. Olin jo mukana Team Finlandissa ja valmennuksessa Toronton World Cupiin 2011, kun kuopus ilmoitteli tulostaan. Tytär syntyi finaalin jälkeisenä päivänä."
Tirmoa lähestyessämme merellä alkoi olla taas liikennettä. Saaristolaiset käyttivät tyynempää päivää kaupassakäyntiin. Lossirannassa oli runsaasti laituritilaa veneille. Risto meni taas edeltä katsomaan kajakeille paikkaa. "Tuohon mahtuu kaksi," hän osoitti paljasta laituria veneiden välissä. Meloin siihen. Laituri oli sen verran korkea, etten edes yrittänyt nostaa kajakkia laiturille vaan kiinnitin paatin karkunarulla melan toimiessa ankkurina. Virittelin vielä rukkasiani ja uimanuudelin pätkiä kajakin ja laiturin väliin pehmusteeksi. Noustessani seisomaan näin että Risto ja Tero olivat meloneet venelaitureiden ympäri ja löytäneet toiselta puolelta täydellisen hiekkapoukaman kajakeille ja soutuveneille.
Melottuani muiden luo kävimme kaupassa. Saaristokeskuksen kylppärissä oli vesivessan lisäksi suihku ja pesukone veneilijöiden käyttöön. Ravintola oli koronakaranteenissa. Pihalla myytiin mansikoita, herneitä ja perunoita. Hyväntuulisia ihmisiä oli liikkeellä tasaisen rauhalliseen tahtiin. Pari pörröistä koiraa hyppäsi veneestä maihin jaloittelemaan. Pian ne löysivät tiensä kajakkirantaan uimaan. Aurinko paistoi. Lossijonon autoilijat katselivat pakkaamistamme kiinnostuneina. Jätskit syötyämme jatkoimme matkaa.
Sunisundet Tirmon edustalla oli tyynehkö, mutta heti kun ranta oikealla puolellamme väistyi ja vesistö avartui, aallotkin nousivat. Kun maa muuttui mereksi myös vasemmalla puolellamme etenimme jälleen aaltoisan syklisesti. Tuuli ei ollut aivan takanamme, mutta laitamyötäisessäkin tuntui nousevan aallon kiihdytys. Aallonharjan jälkeen vauhti lähti hidastumaan ja kajakki laskeutumaan. Juuri kun liike oli pysähtymäisillään, takaa tuli voimakas noste, joka pukkasi eteenpäin. Hiukset ihan hulmusivat kyydissä, kunnes aallonharja oli saavutettu ja seuraava hidastuva laskeutuminen alkoi. Meren eteenpäin kuljettava keinunta oli retkemme vallitseva teema.
Meloimme väylää löyhästi seuraillen saarten lomitse. Kadotin hetkeksi sijaintimme kartalla, mutta löysin sen taas. Veneiden peräaallot ja saarten kääntävä vaikutus loivat ristiaallokkoa. Edetessämme itäkoillista kohden saariston suoja heikkeni ja kauempaa mereltä pääsi vyörymään enenevässä määrin pitkiä, loivia maininkeja. Aaltojen moninaisuudessa huomasin derby-asenteen olevan hyödyllinen. Roller derby -radalla kaksi joukkuetta tönii toisiaan kilpaillen tilankäytön hallinnasta. Minulla ei ollut mitään tarvetta töniä merta, mutta en kyllä aikonut antaa jonkun aallon myöskään tönäistä minua pois kurssista. "Minä menen tästä." ajattelin, ja niin tein. Aloin myös katsella merta sillä silmällä, että sieltä löytyisi joukkuetovereita ja vastustajia. Aaltojen joukosta saattoi valita niitä eteenpäinvieviä ja vältellä hankalia tapauksia. Silläkin oli merkitystä missä kohtaa aaltoa kastoi melan veteen tai veti voimakkaammin. Aallossa vesi pyörii eteenpäin. Kun oman melanvedon voimakkain vaihe osuu aallon etuosaan, missä vesi liikkuu eteen- ja alaspäin, siitä saa hyvän tuen ja vauhti kasvaa. Jos taas lätkäisen melan aallon takaosaan, missä vesi liikkuu taakse- ja ylöspäin, energiani tuhlautuu hyödyttömään veden hakkaamiseen, mikä ei vie minua mihinkään. Pahimmassa tapauksessa niveleni vaurioituvat. Opin ottamaan kiukkuiset aallonosat lempeästi vastaan, jolloin ne eivät turhaan väsyttäneet minua, mutta eivät myöskään rikkoneet rytmiäni. Saatoin tyynesti jatkaa seuraavaan aaltoon, joka sitten antoikin ylimääräiset vauhdit, niinkuin oman joukkueen derbyblokkeri, joka ottaa jammeria kädestä ja vispaa hänet eteenpäin näin lisäten oman liikevoimansa jammerin liikkeeseen. Olin vuosien tauon jälkeen jammeri etsimässä parasta reittiä pakan läpi: "tuo aalto antaa minun mennä, tuo koittaa horjuttaa, tuossa kun kiihdytän, pääsen läpi." Matka taittui kuin huomaamatta keskittyessäni.
Suunnittelimme maataukoa Bockhamniin, missä oli suojaisa lahti, jonka Risto halusi käydä katsastamassa. Siinä olisi mahdollinen leiripaikka tulevia retkiä silmällä pitäen. Aallokko oli reipas ja monisuuntainen, kun meloimme korkeahkon rantakallion läheisyydessä kohti saaren kaakkoiskärkeä. Kärjessä käännyimme luoteeseen, kapeaan salmeen, joka vei saaren sisään. Vesi tyyntyi heti päästyämme salmeen, jossa rannat olivat kallioiset. Vasemmanpuoleinen ranta jatkui korkeana, mutta oikea ranta pakeni kallioisen niemenkärjen jälkeen kauemmas paljastaen tyynen laguunin. Niemenkärjessä oli laituri ja siinä vene ankkurissa. Myös eteläisellä rannalla oli vene, jonka miehistö tervehti meitä ystävällisesti. Risto meloi veneen ohi ja löysi jyrkkään kallioon rakennetun korkean venelaiturin päästä sopukan, joka vaikutti ihanteelliselta kajakista rantautumiseen. Ranta osoittautui kuitenkin liian jyrkäksi. Tero meloi kallion toiseen päähän, missä ranta oli loiva, mutta puskainen. Sieltä pääsi helposti maihin, mutta ötököitä karttava Risto ei edes harkinnut nousevansa siltä puolelta vaan keinotteli itsensä lopulta jyrkkää rinnettä pitkin huipulle. Minä jäin kajakkiini mutustelemaan pähkinöitä ja energiapatukoita. Kun kaverit sitten palasivat takaisin, he tiesivät kertoa, että tulipaikka ja huussi löytyi, mutta telttapaikkoja oli kehnosti. Tämä oli veneilijöille sopiva saari, johon melojan kannattaisi tulla vain kovaa tuulta suojaan, kun alkuperäinen retkisuunnitelma kaipaisi korjausta.
Jatkoimme matkaa aikeenamme meloa vielä viitisen kilometriä ja katsella sitten lounaspaikkaa Sondarön Hästhalsuddenin tienoilta. Aurinko paistoi ja minä jatkoin aaltoihin keskittymistä. Huomasin vauhtini suhteessa muihin lisääntyvän, kun suhteutin melontani aallokkoon. Se vaati enemmän keskittymistä kuin tasainen tikkaaminen, mutta säästi fyysisiä voimiani. Oma liikkumiseni oli myös vähemmän monotonista, mikä varmaan osaltaan parantaa jaksamista pitkillä retkillä ja hidastaa rasitusvammojen syntyä. Aaltomelontakurssilla Risto oli kertonut, että vasta-aallokossakin voi säästää voimiaan hyödyntämällä aaltojen tarjoamia hetkellisiä alamäkiä. Tätä nyt harjoittelin aktiivisesti laitamyötäisessä. Pyrin säilyttämään oman rytmini, mutta painottamaan melanvetoja aaltojen mukaan. Opettelin tanssimaan aaltojen kanssa.
Kun lähestyimme Furusundetin salmea, meri mataloitui ja kävi karikkoiseksi. Meloimme rauhallisesti. Salmen molemmin puolin oli vanhannäköistä asutusta. Vasemmalla näytti olevan maatila ja oikealla merelle tähyävä puutalo, jossa saattoi kuvitella kalastajasukupolven toisensa jälkeen varttuneen. Ohitettuamme salmen meloimme jälleen tyynillä vesillä. Väylä mutkitteli karien lomitse, mutta se ei estänyt nuoria huviveneilijöitä esittelemästä moottoriensa tehoja. Kyydissä istuvat neidot vilkuttelivat meille veneiden ikkunoista nauttiessamme komeista peräaalloista.
Rannat olivat vieri viereen mökitettyjä, joten meloimme Hästhalsuddenin ympäri. Sieltäkään ei löytynyt lounastaukopaikkaa, joten päätimme meloa selän yli Kabbölen kahvilarantaan. Aurinkoinen Kabbölefjärden oli tyyni. Aaltojen auttavien alamäkien puuttuessa aloin taas jäädä vahvemmasta Terosta jälkeen. Ei muuta kuin keskittymistä hyvään tekniikkaan: selkä suoraksi pystyyn, vartalonkierto lantiosta asti ja vahva polkaisu jalalla. Tällä tavoin pysyin muiden vauhdissa.
Olimme noin puolessa välissä selkää, kun suoraan takaamme alkoi kuulua lähestyvän moottorin ääntä. Se pysyi tiukasti takanamme voimistuen koko ajan. Vähän jo hätäännyin, että tuleeko sieltä joku hullu päälle, ja käännyin katsomaan. Kaksi pikkupoikaa oli liikkeellä uutuuttaan kiiltävällä punavalkoisella moottoriveneellä. Seurasivat vanavedessämme kunnes kaarsivat hieman vasemmalle ja ohittivat meidät parinkymmenen metrin päästä vauhdilla. Ohitsemme päästyään he vielä kaarsivat oikealle ja tekivät tiukan silmukan meidän etuoikeallamme ennen kuin kaasuttivat tiehensä. "Ovat matkalla Kabböleen jätskille," tuumasin. Olisin itse saattanut tuon ikäisenä käyttäytyä aivan samalla tavoin vauhdin hurmassa kesäpäivänä. Silti poikien hyvän veneilytavan vastainen käytös kiukutti. Siinä oli aineksia oikeaan, täysin turhaan vaaratilanteeseen. Näin sitä vanhemmiten järkevöityy ja pipo kiristyy.
Kajakkiemme lipuessa Kabbölen rantapoukamaan pojat kävelivät jätskit kourassa laituria alas takaisin veneelleen. En tiedä kuvittelinko vain vai oliko poikien ilmeissä hieman noloutta heidän huomattuaan meidät. En heitä vielä toivoani nuorison suhteen.
Risto ja Tero jäivät poukamaan virittelemään trangioitaan, kun minä lähdin etsimään vessaa. Löysinkin kaksi lukittua huussia. Kävelin eteenpäin kahvilalle, jonka terassilla istuskeli porukkaa juomiensa ja jätskiensä kanssa. Koirille oli vesiastia. Sisältä kahvilasta sain huussin avaimen. Siellä oli myös kauppanurkkaus, josta saattoi ostaa välttämättömyyksiä kuten nenäliinoja, saippuaa ja näkkileipää.
Syötyämme kävin vielä ostamassa kahvilasta jätskin ihan vain siinä toivossa, että tukeni ansiosta kahvila olisi paikallaan vielä tulevina vuosina. Myyjä kysyi, olenko kajakilla liikkeellä ja onko meitä kolme. Oli kuulemma nähnyt meidät aamulla töihin tullessaan. En tullut kysyneeksi sen tarkemmin missä.
Pian Kabbölestä lähdettyämme aurinkoisen salmen oikeaa laitaa meloessamme takaa tuli moottorivene. Risto lähti painelemaan veneen kurssia kohti. Vene meni ohi ja Risto spurttasi perään. Hän oli melkein veneen perässä kiinni, nousi voimakkaan peräaallon päälle ja jäi siihen istumaan. Aalto kuljetti Riston kajakkia ainakin sata metriä hänen pitäessään paattinsa vakaana melaperäsimellä. Se oli surffia parhaimmillaan. Hihkuin riemusta. Minulla on vielä melkoisen paljon opittavaa ennen kuin pystyn samaan, mutta oli huikeaa nähdä mitä on odotettavissa joskus tulevaisuudessa.
Otimme kurssin saarten välitse koilliseen kohti Keipsalon läntistä selkää ja edelleen selkää pitkin kohti Keipsalon pohjoiskärkeä. Päivä alkoi pilvistyä. Selällä pääsin taas tunnustelemaan vuorovaikutusta aaltojen kanssa. Melonta sujui. Keipsalon kärkeä lähestyessämme Risto sanoi nähneensä mantereen yllä salaman välähdyksen. Höpötin jostain ihan muusta asiasta, aalloista varmaan, mutta Risto sihahti laskevansa. Tajusin hänen laskevan ukkosen etäisyyttä meistä. Maininta salamasta oli merkki meille muille, että voisimme mekin laskea sekunteja ja tarkkailla ympäristöämme. Hetken aikaa katselinkin pilviä ympärillämme, kunnes melonta vei taas huomioni.
Ohitimme Keipsalon kärjen ja jatkoimme itäkoilliseen Kämpholmenin ja mantereen väliseen salmeen. Kämpholmenin puolella oli erittäin hyvä puskataukopaikka: hiekkapoukama, niukkaa aluskasvillisuutta ja isoja kiviä ja kuusia näkösuojaksi. Matka jatkui seuraavan selän yli seuraavien saarten suojaan. Ratholmenin ja Lindholmenin välissä oli kapea ja matala salmi. Molemmilla puolilla oli mökkejä ja näin Riston nostavan käden tervehdykseen. En kuitenkaan heti nähnyt mökin pihalla ketään enkä halunnut jäädä tuijottelemaan ikkunoihin ja oviaukkoon, joten meloin salmeen, missä pitikin sitten keskittyä kulkuväylään veden mataluuden vuoksi. Saarten toisella puolella edessämme avautui parin-kolmen kilometrin avara selkä. Vastaranta näytti varsin yhtenäiseltä. Itäkaakossa erottui Loviisan ydinvoimalan lieriönmuotoiset reaktorikuoret. Itäkoillisessa Svartholman linnakesaari auheutti pienen sävyeron rantojen vihreyteen. Otimme kurssin Svartholmin pohjoiskärkeä kohti. Risto arvuutteli ehdimmekö maihin ennen kuin sade alkaa.
Ehdimmepä hyvinkin. Selän aallokko oli sellaista perusmerenkäyntiä, ettei siinä ollut sen kummempaa ihmettelemistä. Meloimme eteenpäin ja annoimme meren keinuttaa. Tällä ylityksellä vasemmassa kantapäässäni alkoi tuntua kirpaisuja. Arvelin kajakin pohjalla olevan jonkin terävän hiekanjyvän enkä jäänyt kipua miettimään. Risto oli kiinnostunut kuulemaan Loviisan ydinvoimalasta ja Tero osasi kertoa. "Ydinvoimala on jo melkein 50-vuotias. Sille on tehty yksi peruskorjaus, jolla sen käyttöikää pidennettiin kahdellakymmenellä vuodella. On mahdollista tehdä vielä toinenkin kahdenkymmenen vuoden pidennys, jolloin voimala olisi toiminnassa vielä kymmeniä vuosia. Se tuottaa 11% Suomen sähköstä."
Ohitimme Svartholmin ja jatkoimme aivan mantereen tuntumassa olevalle pienelle saarelle, jonka koilliskärkeen oli hyvä rantautua. Aloimme Teron kanssa heti pystyttää telttoja, mutta Risto meni ensin uimaan. Löysin mielestäni erinomaisen telttapaikan sadeyön varalle. Pehmeä sammalikko kasvoi pienen harjanteen päällä, joten sadevesi valuisi molemmilta puolilta pois. Levitin tarpin maahan lisäsuojaksi ennen teltan pystytystä. Se oli niin iso, että sain siitä teltan eteen myös eräänlaisen terassin, jolla saattoi rapsutella hiekkaa märistä jaloista. Olin jopa niin reipas, että teltan pystytettyäni kävin uimassa. Vesi oli kylmää ja uintini lähes pakokauhuista, joten retkenvetäjäksi minusta ei taida vielä olla, mutta ainakin raikastuin.
Sade alkoi, kun valmistauduimme ruoanlaittoon. Söimme Teron pystyttämän katoksen suojassa. Kun vatsat olivat täynnä, oli sopiva hetki miettiä retken jatkoa. Tässä vaiheessa oli selvää, että Tero ja minä jaksaisimme meloa Virolahdelle asti. Sopivaa paluubussia Virolahdelta Stadiin ei vain tahtonut löytyä. Ristolla oli mukana Voimaveikko-kunniamerkki, jonka hän oli ajatellut meloa Virolahdelle merkin ansainneelle melaveikolle, joka ei ollut päässyt viime kesän Elojuhlaan sitä noutamaan. Halusin kovasti olla mukana merkkiä viemässä, saattue kun tekisi juhlallisuuksista komeampia, mutta näytti siltä, että Risto joutuisi tekemään loppumatkan yksin. Selviteltyämme bussiyhteyksiä päädyimme matkustamaan kello kuuden Onnibussilla Kotkasta. Haminaan asti sentään ehtisimme meloa. Loppuretken raamien hahmotuttua Risto soitti Voimaveikko Seppo Reimanille sopiakseen merkin luovutukselle ajan ja paikan. Seppo lupasi tulla meitä Haminaan vastaan ja puhelun jälkeen meillä oli kiinnekohtana Haminan Vilniemi lauantai-iltana kuudelta. Vielä tarvittiin kajakeille säilytyspaikka muutamaksi päiväksi ennen kuin Tero pääsisi noutamaan ne autolla. Risto etsi puhelimestaan Kotkan Melojien yhteystietoja. Varapuheenjohtajan nimi oli tuttu. "Heikki on mun vanha valmennettava!" Risto soitti Heikille ja pian kajakkien säilytyskin oli järjestyksessä.
Päivän kilometrit: 36 km
Loviisan Orrengrundin säätiedot 2.7.2020
Tuuli: etelästä 2-5 m/s, puuskissa 3-6 m/s
Sademäärä: 0 mm
Perjantai 3.7. Neljäs retkipäivä
Aamu oli tuulinen, mutta sadekuurot olivat loppuneet. Halusimme kaikki tutustua Svartholman linnoitukseen, joten ensimmäinen etappimme oli puolen kilometrin ylitys linnasaarelle. Vaikka olimme suojan puolella, aallokko oli tuntuvaa. Hoksasin myös mikä oli aiheuttanut kirpaisut kantapäässäni. Hyvin palvelleet melontatossuni olivat lopulta kuluneet kokonaan puhki ja kantapäähäni oli kehittymässä rakko. Käytin sitten lopulta aikani Svartholmilla yritykseen luoda tossuni uudelleen ilmastointiteipistä Riston ja Teron tutustuessa linnoitukseen. Jesari tarttui huonosti märkään neopreeniin, joten jouduin käyttämään sitä melkoisia määriä saadakseni kokonaisuuden pysymään kasassa. Nähtyään aikaansaannokseni Risto totesi, että tossujen sijaan minun kannattaisi teipata kantapääni. Tämä olikin hyvä neuvo. Meloin loppuretken jesarinpalat kantapäissäni. Tossut toimivat edelleen hyvin rantautumisissa, sillä pohjat olivat ehjät. Jalkojen iho ei päässyt reissun aikana kunnolla kuivumaan missään vaiheessa vaan oli aamuisinkin valkoinen, paksu ja pehmeä, joten teippi ei takertunut siihen liian tiukasti.
Suojan puolella auringon paisteessa oli mukavaa istuskella. Saaren harvat vieraat olivat ystävällisiä ja tulivat tervehtimään. Opaskin tuli juttelemaan. Hänellä ei ollut tavanomaista opastuskierrostaan tänään, sillä vuoroalus oli peruttu kovan merenkäynnin vuoksi. Kuultuaan missä olimme yöpyneet, hän kertoi saaremme olevan Svartholman upseerien hautasaari. "Orjat ja työläiset on haudattu tänne linnoitussaarelle, mutta upseereille oli hautapaikat erikseen. Tarinan mukaan saarelle on joskus ollut tunneli meren ali. Linnoituksen alla on tunneleita, joskin ne ovat sortumisvaaran vuoksi suljettuja yleisöltä. Yksi sortui viime vuonna. Kävin tutkimassa niitä kavereiden kanssa lapsena. Kummastakaan saaresta ei ole löydetty tunnelin suuta, mutta merenalaisissa kuvauksissa meren pohjasta on löytynyt rakenteiden jäännöksiä."
 |   |
|---|
Meiltä jäi saaren ravintolan kuuluisat pizzat testaamatta. Juuri aamiaisen syöneinä ei ollut vielä nälkä. Emme myöskään halunneet jäädä aurinkoon makoilemaan. Meri kutsui.
Saaren suojasta päästyämme aallot nousivat korkeiksi. Riston kajakki ja vartalo hävisivät välillä näkyvistä. Vain pää keinui aaltojen välissä. Pysyttelin Teron lähettyvillä meren puolella. Melottanavamme oli yksi retken harvoista vasta-aallokoista, noin kolmen kilometrin pätkä Svartholmista Hästholmenin, ydinvoimalasaaren, ja mantereen väliseen salmeen.
Näin jälkeen päin muistan tuon pätkän tummana. Sekä taivas että aallot ovat muistoissani tummia. En tiedä oliko päivä oikeasti mennyt pilveen vai jännityskö sai vaikutelman aikaan. Nautin uudesta haasteesta ja yritin edelleen etsiä niitä alamäkiä, joita pitkin lasketella. Katselin vastaantulevia aaltoja. Ainakin kolmen, neljän rintaman verran minun pitäisi olla kaiken aikaa selvillä mitä on tulossa. Aaltomelontakurssilla olimme harjoitelleet matalamman kohdan löytämistä rintamasta. Aaltorintaman harja ei ole tasainen vaan siinä on laaksoja ja kukkuloita. Oma eteneminen on tasaisempaa ja siten myös tehokkaampaa, kun menee matalammista kohdista yli. Huomasin, että muutaman rintaman päässä minusta murtuva aalto on kohdalleni ehdittyään tasoittunut miellyttävän tasaiseksi alustaksi. Murtuvia aaltoja oli kuitenkin niin paljon, ettei niitä voinut kokonaan välttää. Olin kuullut juttuja niistä kerrottuna siihen sävyyn, että ne ovat vaarallisia. En silti osannut pelätä. Vähän kuitenkin säikähdin, kun eräs valkoisena kohiseva rintama tuntui liikkuvan kohdallani omituisiin suuntiin. Aallonharjan kukkula ilmeisesti vyöryi aallon suhteen myös sivuttain. Tämä arvaamattomuus hätkähdytti, mutta toisaalta herätti myös uteliaisuutta: "Ai tällaistakin voi olla! Saisinko lisää, että pääsen tutkimaan?".
Edettyämme niemenkärjen tasalle, lähdimme kaartamaan vasemmalle päästäksemme niemen ympäri. Sivuaallokkoa olen aiemmin jännittänyt eniten. Se tuntuu jotenkin epävakaimmalta aallonsuunnalta. Tällä retkellä oli kuitenkin tullut jo keinuttua niin kovasti, että lantioni kuulalaakeri oli kasvanut osaksi minua eikä sivuaalto tuntunut enää muuta aallokkoa kummoisemmalta. Kun vielä katsoin, että nojasin melalla veteen vain nousevan aallon puolelta, ei ollut mitään hätää. Vain murtuvia sivuaaltoja koitin karttaa ja onnistuinkin siinä.
Reittimme salmeen oli kivikkoinen. Olimme tässä vaiheessa jo kääntyneet myötäaaltoon asti ja lähestyimme sillan ali vievää tunnelia jonossa kivien välistä. Risto eteni kymmenien metrien päässä edellämme etsien turvallista väylää. Näin hänen osoittavan melallaan oikealle ja huutavan jotakin, mikä hukkui aaltojen kohinaan. "Mitä se sanoi?!" Tero lopetti melomisen ja jäi aalloille ihmettelemään. "En saanut selvää," huusin. "Mee vaan!" Tero ei kuitenkaan ollut halukas liikkumaan ja minäkin jouduin lopettamaan melomisen, sillä hän oli vain parinkymmenen metrin päässä edelläni. Molemmilla puolilla oli suuria kivenlohkareita ja aallot vyöryivät allamme ja ympärillämme. Koskikurssilla oli opetettu, ettei koskessa saa lopettaa melomista, sillä veden vietävissä olevaa kajakkia on hyvin vaikea, ellei jopa mahdoton ohjata. Kun kajakki liikkuu veden liikettä nopeammin tai hitaammin, se pysyy paremmin hallinnassa. "Käskikö se meidän pysähtyä?" Tero kysyi. Välillämme oli enää kajakinmitan verran vapaata vettä. "Melo vaan!!!" huusin. Tero lähti liikkeelle. Vähitellen minäkin pääsin kasvattamaan nopeuttani. Lähemmäksi päästyäni näin kiven, jota Risto oli melallaan osoittanut. Tyynellä se olisi kokonaan veden alla, mutta aallonpohjissa se pilkahti esiin.
Pääsimme turvallisesti karikon läpi ja lähestyimme tunnelia. Se oli rakennettu viistoon siten, että se kääntyi meistä nähden jyrkästi vasemmalle. Tero meloi luottavaisesti suoraan tunneliin ja kääntyi vasta siellä. Siitähän Ristokin oli juuri mennyt. Minä en halunnut meloa suoraan sisään näkemättä mihin olin menossa, joten käännyin vielä sivuaaltoon oikealle saadakseni liikkumavaraa. Kun saatoin nähdä valon tunnelin toisessa päässä ja Teron hahmon liukuvan valoon, käännyin minäkin ja meloin tunnelin läpi toiselle puolelle tyyneen.
Matala karikko jatkui myös toisella puolella, mutta sen ympäri kulki veneväylä, jota seurasimme kiertäen myös pienen saaren. Takaoikealla kohosi Hästholmen, jonka laelta massiviset reaktorirakennukset loivat varjon yllemme. Niiden luota mantereelle johtivat järeimmät ikinä näkemäni sähköjohdot. Yli kymmenesosa valtakunnan sähköstä humisi yläpuolellamme, kun meloimme eteenpäin. Ei tehnyt mieli jäädä juttelemaan.
Päästyämme loitommaksi kysyimme Ristolta mitä hän oli sanonut. Hän oli tosiaan vain varoittanut kivestä. Riston neuvo meille oli, ettei aallokossa todellakaan saa pysähtyä, joten seuraavalla kerralla tulemme sitten sujuvasti läpi. Mutta miten parantaa kommunikaatiota tiukoissa tilanteissa?
Voimalasta itään sijaitsee saarten hyvin suojaama selkä, Klobbfjärden. Avoimemman selän keikutuksen jälkeen sen laineet eivät tuntuneet enää missään. Aurinko paistoi ja Klobbsuddenin ohitettuamme meri kävi tyyneksi. Alkoi tulla kuuma ja minä jäädä jälkeen. Kohensin ryhtiäni ja käytin apuna mielikuvaa pitkiä jokikilpailuja meloneesta ystävästäni Timosta. Yritin meloa jäntevästi kuin Timo hänen lähtiessään spurttamaan kesken rauhallisen lenkin. Säädin melanvetojani pystymmiksi ja keskityin käyttämään kylkiäni. Sainkin muut kiinni, mutta tekniikkaan piti keskittyä, jotta vauhti säilyi.
Reittimme kävi mutkikkaaksi. Pohjoiseen kurottaneen Klobbsuddenin jälkeen teimme parin kilometrin mutkan etelään, ohi kapean Revetin, vain päästäksemme toiselle puolelle pohjoiseen päästävään kolmen kilometrin pituiseen salmeen. Salmi oli tyyni ja ruokoinen. Lumpeenlehtiäkin kasvoi siellä täällä. Saareen vievän maantiesillan alitettuamme saavuimme ruokolabyrinttiin. Vesiväyliä oli valinnanvaraksi asti. Rannoille oli rakennettu mökkejä sinne tänne. Osa näytti useamman sukupolven ikäisiltä.
Kun rannat taas pakenivat kauemmas, Risto tuumasi, että oli aika etsiskellä lounaspaikkaa. Meloimme niemenkärjen ympäri avoimelle selälle, jonka lounaisreunaa lähdimme seurailemaan. Rannat olivat tavattoman kivisiä. Isoja, rosoisia, tummanharmaita lohkareita oli kaikkialla. Jos jossakin oli vähemmän kivikkoinen ranta, kasvillisuus rehotti ryteikkönä, tai sitten siinä oli mökki. Emme kerta kaikkiaan löytäneet rantautumiseen sopivaa paikkaa. Lopulta päädyimme melomaan selän toiselle puolelle Labbölen eteläkärkeen, missä piti olla yleinen hiekkaranta. Yksi pieni hiekkaranta löytyikin, mutta sen eteen oli ankkuroitu vene, joten emme tuppautuneet samaan koloon. Jatkoimme matkaa joutsenperheen ohi seuraavaan saareen isompien maininkien päästessä taas keinuttamaan meitä ulompaa mereltä. Ruokapaikka löytyi lopulta kymmenen kilometrin etsiskelyn jälkeen Sommarönin Vinnarsuddenin kärjestä, mikä oli ihastuttava taukoranta pikkukivineen ja kirkkaanvihreine rantakasveineen. "Pyhtää Pyttis toivottaa teidät tervetulleiksi!" lausui Pyhtäänpoika Tero juhlallisesti. Ruoka maistui.
Pitkän lounastauon jälkeen matka jatkui itään yli minun karttani reunan. Tästä eteenpäin Risto oli yksin vastuussa navigoinnista (Niinkuin hän olisi siinä apua tarvinnut! :D). Ihailin seudun punaista kiveä. Rannoilla ei missään näkynyt harmaata vaan kivet ja kalliot olivat tumman punaruskeita, kauniita.
Meloimme auringonpaisteessa ja loivassa aallokossa noin kymmenen kilometrin matkan Koukkusaareen. Tero ja Risto juttelivat. Olimme Teron lapsuuden maisemissa ja hänellä oli paljon kerrottavaa ympäröivästä seudusta. Minä meloin enimmäkseen hieman heistä jäljessä. En ole kovin hyvä melomaan ja jutustelemaan samanaikaisesti ja vatsaani oli kiristänyt jo pitkin päivää. Oloni oli epämääräisen epämukava ja onnellinen samaan aikaan.
Koukkusaaren eteläkärki oli mukava paikka leiriytymiseen. Saaren suojassa oli lähes tyyntä ja loivat pikkukivirannat sopivat kajakeilla rantautumiseen. Leirialue oli tasainen ja laakea. Teltanpaikkoja riitti. Ilta-aurinko lämmitti harjun yli paistaessaan. Tunnelma oli leppoisa. Minä laitoin itselleni graniittiperunan.
Iltaa istuessa viestiteltiin vähän lisää.
Risto: "Nyt on melottu 137 km itään. Varastointi ja kuljetukset ja bussimatkat alkavat järjestyä."
Kati: "Mä oon menny 90 länteen."
Vesa: "Vastatuuleen?"
Päivän kilometrit: 34 km
Kotkan Rankin säätiedot 3.7.2020
Tuuli: lounaasta 8-10 m/s, puuskissa 11-15 m/s
Sademäärä: 0 mm
Lauantai 4.7. Viides retkipäivä
Tuuli jaksoi yhä puhaltaa. Sadetta ei ollut. Maista irtautuessamme Koukkusaaren Lounatniemi suojasi meitä ulkoa mereltä tulevilta aalloilta, mutta jo muutaman kymmenen metrin päässä rannasta aallot alkoivat nousta. Risto suuntasi koilliseen, kohti Kotkaa, Teron, ja viimeisenä minun, seuratessa perässä. Ohitimme Koukkusaaren sylissä sijaitsevat Kolinkarin ja Rysäkarin aaltojen koon tasaisesti kasvaessa. Aioimme Koukkusaaren ja Pitkäsaaren välisen salmen läpi Äyspäänselälle. Suoran reitin katkaisi Lammassaaren eteläpuolen karikko, jonka ulommassa päässä oli pieni nimeämätön luoto. Riston alkuperäinen ajatus oli meloa Lammassaaren ja luodon välitse, mutta lähemmäksi päästyään hän muutti suunnitelmaansa ulomman reitin hyväksi, sillä kareja oli paljon ja aallokko reipasta. Varmaa reittiä Lammassaaren puolella ei ollut näkyvissä. Hän kaarsi eteläkaakkoon joutuen sivuaaltoon. Tero seurasi perässä. Minä olin taaempana ja ulompana. Tapanani on valita niemenkärjissä ja saarten läheisyydessä ulompi reitti. Useimmat melojat hakevat tiukassa paikassa vaistomaisesti turvaa rannan läheisyydestä, mutta minä koen sen pelottavimmaksi paikaksi. Siellä on todennäköisimmin kareja ja kun aallot alkavat puskea, siellä voi olla vaikeaa kääntyä. Avoimilla vesillä on liikkumavaraa. Kun Risto muutti kurssia, minun oli helppo jatkaa melontaani myötäaaltoon vain pienellä suunnan muutoksella. Vaikka aallokko olikin reipasta, tunsin oloni rauhalliseksi ja varmaksi. Oli mukavaa olla taas liikkeellä.
Olin jo lähes karikon kärjen tasalla, kun tulin vilkaisseeksi vasemmalle. Sieltä paistoi kajakin valkoinen pohja. Tero oli kaatunut. "Risto!!!" kiljaisin Terolle ja itselleni parhaan mahdollisen tuen. Näin Teron märän pään kajakin toisella puolella, kajakin ja karikon välissä. Risto kääntyi katsomaan mitä oli tapahtunut kuultuaan kiljaisuni. Hän oli ehtinyt jo karikon toiselle puolelle. Jotenkin odotin, että hän neuvoisi minulle mitä tehdä, miten pelastaisin Teron. Olinhan kunnossa ja aivan vieressä. Tai sitten hän lentäisi luoksemme ja hoitaisi kaiken itse. Sen sijaan hän alkoi neuvoa Teroa. "Käännä kajakki oikein päin." Tero käänsi kajakin vaivatta aaltojen vispatessa molempia. "Nyt ui!" Tero lähti uimaan hitaasti ja vaivalloisesti kajakin kanssa aaltojen puskiessa häntä kohti kauniin tummanpunaisia järkäleitä. Vaahtopäät kohisivat.
Lähdin melomaan Teron edellä karikon kärjen ohi kohti Ristoa. Tuntui hölmöltä meloa pois, kun olin itse aivan kunnossa ja turvassa. Halusin auttaa kaveria. Peruutin takaisin Teron luokse. "Ota mun kajakin perästä kiinni. Mä vedän sua."
Olin jo lähdössä uudestaan eteenpäin, kun Risto huusi: "Odota, Saija! Älä vielä melo! Ota, Tero, kansiköysistä kiinni, tai kantokahvasta!" Kun Terolla oli kunnollinen ote, lähdin melomaan niin nopeasti kuin pystyin, pois vaaranpaikasta. Piru, se oli raskasta. Tuntui, ettei kajakki liikkunut mihinkään, vaikka kuinka pusersin. Jossain vaiheessa tunsin kajakissani takaapäin tulevan aallon eteenpäinvievän nosteen. Valmistauduin ihanaan, helpottavaan liukuun... töks. Vaikka minun kajakkini oli aallon etupuolella alamäessä, Tero piteli aallonharjalla kiinni kahdesta kajakista. Se toinen oli aallon takana ylämäessä ankkurina. Minä en liukunut mihinkään vaan jouduin kiskomaan raskaan junan karikon toiselle puolelle sentti sentiltä. Hyvä kun Teron nivelet kestivät.
Riston luokse päästyämme oli tilaisuus auttaa Tero kajakkiinsa. Halusin hoitaa homman kunnolla ja tyhjentää kajakin vedestä niin kuin kursseilla on opetettu. Risto koitti sanoa, ettei se ole tarpeen, mutta pidin pääni. Tero auttoi minua kääntämään hänen kajakkinsa suoraan kulmaan omaani nähden ja aloin vetää sitä syliini. Olin saanut vasta keulan oman kajakkini päälle, kun minua alkoi ensimmäistä kertaa pelottaa. Retkilastattu kajakki kunnon aallokossa oli yksinkertaisesti liikaa minulle. En tuntenut enää ollenkaan hallitsevani tilannetta. Onneksi ymmärsin perääntyä. "En uskallakaan," sanoin ja työnsin Teron kajakin takaisin veteen, missä käänsin sen kajakkini viereen ja autoin Teron kyytiin. Hän sitten pumppaili jonkun aikaa vesiä vähemmäksi. Kerran vilkaisin ympärilleni, mutta Lammassaaren kärjen karikot olivat vielä matkan päässä, vaikka aallot veivätkin meitä niitä kohti. Joka tapauksessa Risto oli lähellämme pitämässä tilannetta silmällä ettemme ajautuneet lähestyvään rantaan.
Teron saatua aukkarinsa vihdoin kiinni, meloimme Lammassaaren toiselle puolelle tyyneen, missä Terolla oli tilaisuus tyhjentää kajakkinsa perusteellisemmin ja vaihtaa kuivat vaatteet päälle, mitä hän ei tosin tuntenut tarpeelliseksi. Märissä vaatteissahan me olimme pääasiassa reissumme tehneet tähänkin asti ja tänään paistoi aurinko. Olimme kaikki järkyttyneitä ja kävimme tapahtunutta läpi. Tero kertoi murtuvan sivuaallon kaataneen hänet. Risto tunsi syyllisyyttä ja alkoi heti pohtia, miten hänen olisi pitänyt toimia, jotta tilannetta ei olisi päässyt syntymään. Hänellä oli myös ajatuksia siitä, miten pelastuksen eri vaiheissa olisi voinut toimia tehokkaammin. "Oliko siitä hinauksesta apua?" kysyin. Eteneminen oli tuntunut lähes hyödyttömän hitaalta. "Oli!" tuli epäröimättä kahdesta suusta. Hoksasin vasta tässä vaiheessa, että minuthan oli koulutettu tähän tilanteeseen. Alle neljä kuukautta aiemmin olin Meriturvan aallokkoaltaassa hinannut uimaria ja kajakkia pois kuvitteellisen kallioseinämän luota. Mikä onni, että malli oli jäänyt jonnekin aivojeni sopukoihin.
Emme jääneet pitkäksi aikaa istuksimaan. Tero vakuutti olevansa kunnossa ja halusimme pitää hänet lämpimänä, joten jatkoimme matkaa.
Teron haverin aiheuttamalla adrenaliinipiikillä oli varmasti osuutensa siihen, että Äyspäänselän ylityksestä tuli minulle yksi reissumme kohokohdista. Pysyttelimme aluksi tiiviisti yhdessä edeten rauhallisesti. Ikään kuin Tero olisi siten paremmin turvassa. Jossain vaiheessa, lihasten taas lämmetessä, muistutin itselleni: "Hei! Eihän Tero mikään potilas ole! Retki jatkuu!" Käänsin huomioni aallokkoon ja ne pienet alamäet lähtivät viemään niin että pian olin reippaasti muiden edellä.
Jäin odottamaan. Tuntui tarpeelliselta noudattaa parhaita turvakäytäntöjä eli ennen kaikkea pysytellä yhdessä, jotta voisimme auttaa toisiamme, jos jotain odottamatonta sattuisi. Pysyttelinkin vähän aikaa Teron ja Riston rinnalla, kunnes aallot lähtivät taas kuljettamaan minua nopeammin. Käytin kaikkia tähän mennessä oppimiani taitoja. Keskityin erityisesti hyvään melonta-asentoon, tasaiseen rytmiin sekä voimakkaisiin vetoihin hetkellisissä alamäissä.
Omatuntoni soimasi, kun etäisyys muihin oli taas päässyt venähtämään. Todennäköisyys uuteen kaatumiseen on suurempi ensimmäisen jo tapahduttua. Jäin odottamaan. Vähän aikaa maltoin meloa toisten lähettyvillä ja yrittää kuunnella heidän jutusteluaan, Tero kertoi Kotkan torin herkullisista munkkipossoista, mutta aallokko oli kerta kaikkiaan liian houkutteleva. Järkeilin Teron ja Riston olevan turvassa toistensa kanssa. Minä taas olisin suoraan heidän edessään ja näköpiirissään. Jos minulle sattuisi jotain, vaikka melan katkeaminen, aallot toisivat heidät suoraan luokseni. Annoin itselleni luvan mennä.
Edessäni avautui viiden kilometrin leikkikenttä. Myötäaallot olivat reippaita, mutta eivät rajuja. Leikin perusta oli oma rytmini, johon aallot toivat painotuksia. Aina kun keula painui alas, meloin jäntevästi koko vartalolla. Voima lähti jalkapohjista asti. En katsellut aaltoja, nehän tulivatkin takaapäin, vaan tunnustelin niitä. Ryhti säilyi ja minä ja kajakkini lähdimme tanssimaan. Nämä aallot muistuttivat minua vivahteikkuudessaan Lontoon kaduista.
Lontoossa jalkakäytävät on laatoitettu suurilla, sileillä kivilaatoilla, jotka antavat renkaille hyvän tuntuman ja vauhdin. Sadevesi pääsee valumaan laattojen saumoista kalkkikivimaaperään, jolloin kadut kuivuvat nopeasti sateen jälkeen. Aina laatat eivät ole aivan suorassa, vaan ne saattavat viettää johonkin suuntaan tai olla murtuneita. Tämä vaihtelu tuo katuun sykettä. Oman lisänsä luisteluun antavat myös esteet, kuten ihmiset, mainoskyltit, kaivonkannet, kadulle aukeavat ovet, sokeiden röpöopasteet, puut, postilaatikot sekä kaikki muu mitä suurkaupunki saattaa eteen heittää. Liikenteen rytmi on kiivas ja syklinen. Luistelimme usein kadulla autojen seassa. Musiikki oli mukana vähintään kuulokkeissa, mutta yleensä joku porukasta kantoi isoa boomboxia. Musiikin rytmissä kaikki kadun ja liikenteen elementit antavat oman lisänsä luistimilla tapahtuvaan liikkeeseen. Katuluistelijan liike koostuu liu'uista, sivuaskelista, ristiaskelista, kiihdytyksistä, käännöksistä, kevennyksistä, väistöistä, hypyistä, jarrutuksista jne. Rytmi sitoo yksittäiset liikkeet yhteen tanssiksi. Yrityksistä huolimatta en ole koskaan löytänyt Helsingin kaduista samaa nautintoa kuin Lontoon. Pitkät, suorat pyörätiet ovat yksinkertaisesti liian tylsiä. Äyspäänselän aalloilla koin saman riemun kuin Lontoon kaduilla. Sileä vesi on hyvä kunnon ylläpitoa varten, mutta liikkuva vesi on melonnan tarkoitus.
Vaikka nopeuteni kasvoikin aallokossa, vauhti sinällään ei ollut mikään itsetarkoitus. Liike kaikkiin suuntiin oli se, mikä teki melonnasta niin nautittavaa, se tuki, minkä eri suuntiin liikkuvien voimien yhteispelistä sain. Samalla tavoin kuin pyörivät polyuretaanirenkaat tarttuvat tiukasti asfalttiin mahdollistaen luistelijalle reilun sivunojan ja nopeat suunnanmuutokset, meloja veden varassa liikkuvassa kajakissaan voi huoleti nojailla melallaan aaltoihin. Oman liikkeen ulottaminen kauemmas kuin ennen, silti säilyttäen fysiikan voimat tasapainossa, oli ihanaa.
Tuntumani eteenpäinvieviin aaltoihin kasvoi. En yrittänyt surffata, mutta silti aallot lähtivät kantamaan. Oli huikeaa, kun pysyin saman aallon etuseinämällä vaivatta kymmeniä metrejä. Huomasin, ettei paras surffiaalto ollut välttämättä se kaikkein jyrkin tai nopein vaan sellainen, joka sopi kajakkiini ja sen vauhtiin. Ratsastin aalloilla. Ne toivat kohdalleni jatkuvasti uusia muunnelmia itsestään. Minun tarvitsi vain vastata niihin, löytää oma tapani reagoida liikkuvaan veteen kajakin asennoilla ja melanvetojen luonteella, samalla rytmini säilyttäen. Samoin kuin kadut Lontoossa, meri sai minut tanssimaan kanssaan.
Kun vastaranta alkoi lähestyä, jouduin vastahakoisesti lopettamaan leikkini. Tero ja Risto meloivat tasaista tahtia satojen metrien päässä takanani. Jäin odottelemaan heitä ja join vettä. "Pääsit sitten surffaamaan," Risto totesi heidän päästyään puhe-etäisyydelle. "Se oli ratsastusta," vastasin onnellisena.
Meloimme selän viimeiset sadat metrit yhdessä ja käännyimme itään, saaren kärjen taakse suojaan humalluttavilta aalloilta. Mutkittelimme eteenpäin parin kolmen kilometrin matkan saarten lomitse. Tuulelta suojassa päivä oli lämmin. Alittaessamme Vasikkasalmen siltaa Kotkan kaupungin siluetti piirtyi näkyviin. Risto pyysi minua ja Teroa melomaan muodostelmassa valokuvaa varten.
Kotkaan saapuminen
Kun jatkoimme Munsaaren laajaa selkää eteenpäin Tero kertoili näkymistä. Useimmat nimistä eivät sanoneet minulle mitään, mutta oli mukava tietää, että olimme matkalla edessä näkyvän kirkontornin juurelle torille. Luulin ensin epätavallisen muotoista, kaunista vesitornia kirkontorniksi. Tero näytti myös vanhan punatiilisen teollisuusrakennuksen, joka toimii nykyisin tapahtuma-areenana. Risto osoitti meille mäenharjalta maamerkiksi valkoisen kerrostalon, jonka avulla löytäisimme seuraavana päivänä Kotkan Melojien vajan selän pohjoiselta rannalta.
Kotkan keskustasta oli vaikeaa löytää hyvää rantautumispaikkaa kajakeille. Nousimme lopulta maihin vierasvenesatamassa, minkä laitureihin kiinnitimme kajakit. Risto jäi vahtimaan paatteja ja odottelemaan Heikkiä, kun minä ja Tero lähdimme kaupunkiin. Olin aamulla laittanut puhtaan T-paidan päälle ihan Kotkanvierailua varten, mutta tuuli oli sen verran viileä, että melonta-anorakki pysyi T-paidan päällä. Kävelimme Teron nuoruuden kesätyöpaikan maisemien halki. Hän esitteli Lautavarkaat kallionlaella ja pahamaineisen merimieskapakan, jonka hämyssä moni alaikäinen oli aikoinaan saanut ensikosketuksensa aikuisten yöelämään. Kävelimme suljetun museon ja suljetun ravintolan ohi ja löysimme torilta vipinää. Ihmisiä oli liikkeellä ihan mukavasti. Tero metsästi torilta possoja. Niitä ei kuitenkaan löytynyt, joten hän nappasi mukaansa muutaman lihapiirakan. Risto oli kehottanut meitä syömään lämmintä, kun oli tilaisuus, ja harkitsimme hetken lounasta Rossossa. Käytyämme kaupassa, ja huomattuamme possojen asuvan nykyisin siellä, suuntasimme kuitenkin torinlaidan kebab-paikkaan, jonka arvelimme olevan nopea. Loppujen lopuksi seisoskelimme matalassa ravintolasalissa puolisen tuntia odottamassa annoksiamme. Kumpikaan ei halunnut istua märillä housuillaan ravintolan verhoilluille tuoleille. Nautiskelimme lattian keinunnasta, mikä ei sentään ollut ravintolan aikaansaannosta vaan ihan melonnan mukanaan tuomaa kuten märät housutkin.
Risto ja Heikki odottivat satamassa. Istuimme syömään lounaamme ja jutustelemaan. Entinen maajoukkuemeloja Heikki kertoi lenkkeilevänsä nykyisin enimmäkseen surfskillä. Tulin kysyneeksi Ristolta keinuttaako häntä. "Ei keinuta," oli vastaus. "Mua ja Teroa keinuttaa ihan reippaasti." "Vai sitä te siellä kaupungissa..." Risto nauroi.
Tuuli oli viileä ja kajakit houkuttivat. Jatkoimme matkaa ohi laituriin uponneen kolmimastoisen purjeveneen, komean merimuseon, jonka yleisö katseli meitäkin hyvin kiinnostuneena, sekä rantojen teollisuusalueiden. Jostain löyhähti puunjalostuksen tunnusomainen tuoksu.
Kotkan rannoilla näkyi merkkejä myös vanhemmasta, sotien aikaisesta, ja sitäkin edeltävästä teollisuudesta. Erään ohittamamme saaren ranta oli paalutettu tukeilla. Paalutuksen avulla saareen oli rakennettu kanava. Mitähän siinä oli ollut?
Meri avartui vähitellen saarten harventuessa. Pian olimme jo suurella selällä. Noin puolessa välissä selkää kohosi valkoinen kalliosaari, merimetsojen tukikohta. Sen ohitettuamme Risto kertoi edessä mantereen puolella näkyvien kolkkojen rakennusten olevan Haminan satama. Olin hämmästynyt, että saavuimme Haminaan niin pian Kotkan jälkeen. Yleensähän keskusten välillä oli useampi selkä.
Selkää ylittäessämme päivä oli vähitellen pilvistynyt ja tuuli voimistunut. Se ei menoamme haitannut, sillä aallokko oli myötäinen ja kajakeissa lämmin. Haminan sataman edustalla merestä kohosi pieni saari, Pikkumusta. Suuntasimme sitä kohti.
Pikkumustan ohitettuamme olimme pian jälleen saarten suojassa ja merenkäynti muuttui maltillisemmaksi. Risto oli tyytyväinen etenemiseemme. "Olemme hyvin aikataulussa." Hän katsasteli vielä saarten rantoja ennen kuin lähdimme ylittämään viimeistä selkää.
Sadepilvet tummensivat taivaan meloessamme navakassa tuulessa. Kun Vilniemen hiekkaranta alkoi häämöttää edessämme, Risto kokosi meidät rintamaan antaakseen ohjeita. "Rantaudumme kohta tuulen puolelta hiekkarantaan, missä aallot ovat korkeita. Tämä on mahdollista tehdä kahdella eri tavalla. Ensimmäinen tapa on avata aukkari juuri ennen rantautumista, nousta kyydistä vauhdissa ja juosta kajakin vierellä samalla vetäen ja nostaen sen hiekalle. Toinen tapa on ottaa mahdollisimman kova vauhti ja meloa voimakkaasti hiekalle asti." Päätin mielessäni käyttää ensimmäistä tapaa, sillä en halunnut raapia lasikuitukajakkia hiekkaan. Sitä paitsi tapa oli minulle uusi ja siinä olisi mukavaa haastetta. "Minä menen ensin," Risto jatkoi. "Tero tulee seuraavaksi ja Saija viimeisenä. Näytän teille missä kohdassa rantaudutte ja autan teidät ylös." Vielä vähän lähemmäksi päästyämme Risto kehotti meitä tähtäämään hiekkarannan oikeaan reunaan.
Jännitti. Tähän asti olimme kiertäneet saarten suojanpuolelle rantautumisia varten, mutta nyt se ei ollut mahdollista, sillä Vilniemi oli mannerta. Mitään suojanpuolta ei ollut. Rantaan oli kuitenkin päästävä, sillä meillä oli treffit Sepon kanssa.
Katsoin silmä kovana, kun Risto lähestyi rantaa reipasta melontavauhtia. Muutamaa aaltoa ennen hiekkaa hän lopetti melomisen, irrotti aukkarin ja nosti molemmat jalkansa ulos kajakista sen vasemmalle puolelle. Säilyttäen otteensa kajakista hän kallisti sitä sen verran, että pääsi jaloilleen ja juoksi kuivalle maalle. Aallot auttoivat, kun hän nosti kiiltävän kajakkinsa ylös merestä.
Heti saatuaan oman kajakkinsa turvaan aalloilta, hän palasi vesirajaan ja viittoili kaksin käsin Terolle lähestymislinjan ja maihinnousukohdan oman kajakkinsa viereen. Kävipä hän vielä noukkimassa nyrkinkokoisen kivenkin lähimmistä aalloista.
Riston rantautuessa Tero ja minä olimme istuneet aalloilla noin sadan metrin päässä merellä katselemassa. Kajakit pysyivät varsin hyvin paikoillaan, kun ne suuntasi kohtisuoraan aallokkoon nähden. Vain poikittaista kanoottia aallot lähtevät viemään.
Merkin saatuaan Tero lähti aikailematta liikkeelle. Hän meloi suoraan siihen mihin piti ja Risto kiskoi kajakin hiekalle. Oli minun vuoroni. Risto seisoi nyt kajakkien oikealla puolella viittoen lähestymislinjaa kuin lennonohjaaja. Lähdin melomaan rauhallisen reippaasti. Sydän tykytti ja kurkkua kuristi samalla tavoin kuin kosken niskalla, valmiina laskuun. Aallot tuntuivat hieman laantuvan rantaa kohti. Loiva luonnonranta otti ne hyvin vastaan. Kun lopetin melomisen irrottaakseni aukkarin, Risto kiljaisi: "melo, melo!" Hänellä oli toisenlainen suunnitelma rantautumiseni varalle kuin minulla. Ajatukseni oli ollut nousta hajareisin kajakin yläpuolelle, jolloin se keventyneenä ja vauhdin hiipumatta olisi helppo rantaanvedettävä. Hämäännyin kuitenkin sen verran, että vain kippasin itseni laidan yli kajakin vierelle. Risto veti paatin maihin. Suoritus ei ollut kummankaan suunnitelman mukainen, mutta rantaan päästiin.
Maissa tuulen voima yllätti. Pauhu ja kohina puiden latvoissa ja rantaan murtuvissa aalloissa oli huumaava. Ilman kajakin suojaa tuuli puhalsi lämmön jäsenistä ja tuli vilu. Arvelin, että tässä tilanteessa olisi viisainta vaihtaa ensin kuivaa ylle ja vasta sitten asetella kajakit ylemmäs rantaan uimanuudeleiden päälle. "Ensin vaatteiden vaihto?" varmistin vielä Ristolta. "Kyllä."
Nappasin luukusta vaihtovaatesäkin ja suuntasin kohti määnniköstä pilkottavia tummanvihreitä pukukoppeja. Tero tuli perässä. Kaksi lasta seisoi hiekalla tuulen riepoteltavana tuijottaen meitä silmät suurina. Sain vaikutelman, että he olivat tulleet rantaan ihailemaan myrskyä eivätkä olleet uskoa silmiään, kun kuohuvista aalloista materialisoitui ihmisiä. Rantautuessamme oli alkanut sataa pieniä pisaroita, joita tuuli kuljetti sivusuunnassa niin, että jokaisen kiven ja puun mantereenpuolella oli pitkä kuiva alue kuin varjo.
Pukukoppi oli oveton ja katonrajasta avoin. Seinät tarjosivat suojaa tuulen puhallukselta, mutta kohina ja pauhina ympäröivien mäntyjen oksistoissa oli valtava. Riisuessani märkiä vaatteita ja pukiessani kuivia en osannut kuin ihmetellä. "Olenko oikeasti tässä! Eihän tällaista ole!"
Suojattuani itseni hypotermialta lähdin takaisin kajakille suojatakseni senkin sateelta ja aalloilta. Risto tuli pukkarille juuri uloslähtiessäni ja rantaan päästyäni näin hänen asetelleen kaikki kolme kajakkia siistiin riviin nuudeleille kauas aalloista. Ehkä Riston kylmänkestävyys on vuosikymmenten retkeilyn myötä kehittynyt omalle tasolleen.
Nappasin melani mukaan, kun lähdimme Teron kanssa tarpomaan rantaa ylös. En halunnut sen houkuttelevan kajakin vieressä lapsia tai muitakaan kokeilemaan melontaa aalloissa enkä halunnut tuulen vievän sitä. Mäntyjen alla meitä vastaan rantaa kohti puski mies. Hän katsoi meitä niin tutun oloisesti, että arvasimme hänet Sepoksi. Kyllä meloja melojan tunnistaa. Kerroimme hänelle mistä Riston löytää ja hän jatkoi kaksin kerroin puhureihin. Me kiipesimme hiekkaa ylös kohti kahvilarakennusta, jonne Seppo ja Ristokin pian saapuivat.
Kahvilassa oli epätodellisen lämmintä. Jätin melan narikkaan ja astelimme peremmälle. Rannanpuoleisella seinällä oli suuret ikkunat, mutta meri vain pilkahteli heiluvien mäntyjen lomasta. Tilasimme kahvia ja teetä kauniilta, nuorelta työntekijältä. "Tuoltako te tulitte?!" hän kysyi kiinnostuneena nyökäten merelle päin. Myöntelin ja hän jatkoi ystävällisen jutustelevasti, "Mistä asti ootte meloneet?" "Helsingistä," vastasin samaan sävyyn. "Ai mistä!?" nyt ammatikseen miellyttävän ihmisen leuka loksahti aitoon tunteeseen. Olin itsekin hieman ihmeissäni saavutuksistamme, mutta tuntui joka tapauksessa mukavalta, kun joku muukin arvosti niitä.
Kahvitellessamme Seppo kyseli Melaveikkojen kuulumisia. Risto kertoi ja Tero ja minä kuuntelimme. Lämpö sai minut rennoksi ja uneliaaksi. Ajatus telttaan ryömimisestä tuntui houkuttelevalta. Seppo kertoi Melaveikkojen vuosien takaisista retkistä Saimaalla. "Mietittiin mihin leiriydytään yöksi ja Yrjö keksi, että hänen tyttärelläänhän on mökki tuossa 20km:n päässä. Meloimme sinne. Yrjön vävypoika piti meitä hulluina, kun telttailimme pihalla sateessa, mutta eihän sitä retkellä ollessa voinut sisällä nukkua." Nauroimme.
Kun juomat oli juotu, oli aika luovuttaa kunniamerkki Voimaveikolle. Nousimme seisomaan merkinluovutusta varten. Risto pyysi minua kuvaamaan ja niin tein. En ole enää varma oliko siinä mitään puheita, sillä keskityin kuviin, mutta matkamme Vilniemeen oli juhlallisuutta kyllin. Hetki oli hieno.
Pöytään palattuamme laitoin yhden kuvista Melaveikkojen WA-ryhmään.
Merkki matkasi Melaveikkojen vajalta perille luonnollisesti kajakilla.
Melaveikot olivat hyvin tilanteen tasalla. Onnitteluja alkoi tipahdella siinä jutellessamme ja luimme niitä tarinoiden lomassa. "Wau!" "Sepolle lämpimät terveiset! Ja oikeaoppisesti MeVe-paita päällä!" "Onnea ja hyvä Risto vihreästä toimituksesta." "Terveisiä Sepolle, loistotyyppi!"
Kun Seppo sitten lähti kotiinsa iltaa jatkamaan, meidänkin oli aika etsiä paikka teltoillemme. Leirintäalueella telttapaikka maksoi 14e + 4e/henkilö. Kolmen teltan pystytys yöpyjineen olisi siis vienyt 54 euroa. Mökin saattoi vuokrata viidellä kympillä. Vaikka minut olisi ollut siinä rennon uneliaassa tilassani helppo vietellä vuokraamaan mökki, ei ollut epäilystäkään siitä mikä oli oikea ratkaisu yöpymiskysymykseemme. Kun Risto sanoi viimeksi ylittämämme selän toisella puolella olleen sopivannäköisen leiripaikan, emme Tero ja minä panneet hanttiin. Helpoin ratkaisu ei useinkaan ole se paras ja retkellä noudatetaan retkeilyn tapoja.
Seisoin pian taas tuulisessa pukukopissa männynlatvojen pauhussa ja ihmettelin itseäni. Kylmien, märkien vaatteiden päälle pukeminen oli sen verran sankarillista, että siitä selviydyttyäni tiesin pystyväni mihin vain. Kiskoin tuulenpitävän kerroksen päällimmäiseksi ja riensin rantaan. Tero ja Risto olivat jo siellä siirtämässä ensimmäistä kajakkia. Kaksi tutunnäköistä lasta kiiruhti paikalle leirintäalueen suunnasta. Heidän perässään tuli kaksi vielä pienempää lasta ja pariskunta, työntäen vaunuja hiekassa. Perhe oli selvästi iltakävelyllä, mutta jäi hidastelemaan nähdessään meidät lähtövalmisteluissa. Mies kysyi saisiko kuvata lähtöämme. "Tottakai," Risto vastasi ja pelkäsin hänen jäävän juttelemaan. Olisin toisissa olosuhteissa jutellut itsekin mielelläni ystävällisen ohikulkijan kanssa, mutta nyt halusin päästä mahdollisimman nopeasti vesille. Vaatteeni olivat märät ja tuuli navakka. Niin kauan kuin seisoimme avoimella rannalla jäähtyisin vääjäämättä. Hypin lämpimikseni Teron ja Riston vahvempina siirtäessä lastattuja kajakkeja. Risto kumosi vanhat stereotypiat miesten kykenemättömyydestä moneen samanaikaiseen toimintaan juttelemalla luontevasti ohikulkijan kanssa varustaessaan minua ja Teroa vesille. Lähtömme ei viivästynyt ja saimmepa siitä vielä upeita kuviakin.
Huomasin kivellä alastoman muovinuken, joka näytti kovin yksinäiseltä ja paleltumisvaarassa olevalta. Otin sen käteeni ja yritin antaa pitkätukkaiselle tytölle, joka katsoi minua epäluuloisena. Olin selvästi liian epäilyttävä, jotta minulta olisi voinut ottaa lelua vastaan. Pienempi tyttö, ehkä 3-4-vuotias, oli kuitenkin avomielisempi ja silmäili nukkea kiinnostuneena. Pyysin häntä pitämään sen suojassa tuulelta.
Lähtöjärjestys oli tällä kertaa: Tero, Saija, Risto. Hiekkarannan reunassa oli pieni niemeke, joka Riston mukaan suojasi aalloilta sen verran, että sen vierestä olisi parasta lähteä. Ehkä aallot olivatkin siinä hivenen pienempiä. Tero työnsi kajakkinsa ensimmäisiin aaltoihin ja istui kyytiin. Kun hän oli saanut aukkarinsa kiinni, Risto työnsi hänet merelle samalla käytännöllisyydellä kuin Hagrid paiskasi pöllön myrskyyn ensimmäisessä Harry Potterissa. Sitten oli minun vuoroni. Saatuani aukkarini kiinni ja melan käteeni, Risto tönäisi alkuvauhtia ja minä aloin kauhoa. Pauhu, kylmyys ja kaikki hurjuus jäivät rannalle. Meri keinui mukavasti ja vasta-aaltoon oli helppo meloa. Tero oli suoraan edelläni ja Risto tuli perässä. Retki jatkui.
Saija löytää tytölle nuken
Saija seuraa Teroa
   |
Kajakkiin nousuun ja aukkopeitteen kiinnittämiseen aikaa ennen seuraavaa aaltoa alle 2 sekuntia
Tämä viimeinen etappi vasta-aaltoon oli ehkä vauhdiltaan hitaampi, mutta melonta oli helppoa. Meidän tarvitsi vain ylittää selkä Rääntholmille. Saarta lähestyessämme sen suoja alkoi madaltaa aaltoja. Lopulta liu'uimme kalliorannan tyyneen. Kallio oli loiva, mutta liukas. Vedimme kajakit varovasti kuiville.
Pikkuinen ranta osoittautui parhaaksi leiripaikaksemme. Telttapaikat löytyivät vain muutaman metrin päästä kajakeista. Metsäinen saari suojasi tuulelta. Viettävällä kalliolla kasvoi paksu kerros pehmeää sammalta ja muutama kitulias puu. Sain viritettyä tarpin puiden väliin teltan suojaksi ja laitoin toisen teltan alle, sillä tästä vesi valuisi pois. Yöllä satoikin rankasti, mutta teltta ja jopa sammal pysyivät kuivina.
Tero ja Risto laittoivat ruokaa ja söivät Teron katoksen suojassa. Minä olin niin väsynyt, että ryömin telttaani heti sen pystytettyäni vaihtamaan kuivat yövaatteet päälleni. Lounaalla yli jääneistä lihapiirakasta ja munkkipossosta tuli iltapalani. En yleensä ole kovin innostunut lihapiirakoista, mutta tämä oli herkullinen ja possokin maistui. Ja uni.
Päivän kilometrit: 36 km
Kotkan Rankin säätiedot 4.7.2020
Tuuli: etelästä 5-11 m/s, puuskissa 8-17 m/s
Lämpötila: 4 mm
Sunnuntai 5.7. Kuudes retkipäivä
Aamuun mennessä sade loppui ja tuuli tyyntyi maltillisiin lukemiin. Söimme aamupuuron kaikessa rauhassa viimeistä päivää suunnitellen. Risto päätti palata sittenkin Teron ja minun kanssa Kotkaan ja jatkaa siitä länteen. Olin jo palaamassa teltalleni pakkaamaan, kun hän kutsui minut takaisin ruokapaikalle näyttääkseen vielä yhden retkiniksin, rasvakahvin. "Erityisesti pohjois-amerikkalaiset retkeilijät laittavat tätä, kun kunnon aamupalaan ei ole tilaisuutta." Risto kuopaisi rasiasta kukkuralusikallisen voita ja sekoitti sen kuumaan kahviinsa. Voi suli muodostaen kahvin pinnalle ainakin kolmen sentin paksuisen rasvakerroksen. "Tällä jaksaa hyvin lounaaseen asti rankemmallakin retkellä." Jäin ihailemaan Riston juoma-astiaa. Se oli kaunista tummahkoa puuta, pyöreämuotoinen ja kunnon mukin kokoinen, ei ollenkaan niinkuin oma, pieni löytökuksani, josta tulee vain huonolle tuulelle, kun juoma loppuu kesken. "Onpa kaunis kuksa!" sanoin ääneen. "Se on aito, käsintehty. Lahja vaimolta," sanoi Risto tavalla, josta kuului, että astia oli arvokas monella tapaa.
Vaikka meloimmekin länteen, matka taittui normaalia retkivauhtia. Edellisen illan myrsky oli puhaltanut itsensä loppuun ja aallokkokin oli laantunut. Palasimme edellispäivän reittiä seuraillen takaisin kohti Kotkaa. Ohitimme Pikkumustan ja merimetsojen valkaiseman kalliosaaren keskellä selkää. Ihmettelimme mantereella näkyviä tuulimyllyjä. Suurin osa niistä pyöri iloisesti, mutta kaksi oli aivan liikkumattomina. Selkää ylittäessämme ne kaikki vähitellen peittyivät sadepilveen. Meren ylle pilvet eivät ulottuneet.
Ohitettuamme Pitkäsaaren saimme vähitellen näkyviimme Reitsaaren ja Suulisniemen vanhan kalastajakylän. Värikkäät puutalot näyttivät siltä kuin ne olisi rakennettu ilman kaavoitusta kuten varmaan olivatkin. "Pertsa ja Kilu kuvattiin jossain tällaisessa paikassa," Tero tuumasi. Minua huvitti erityisesti rakennus, jonka julkisivu oli huolellisesti maalattu, mutta lahonharmaa ja säänpieksemä merenpuoli näytti olevan hajoamaisillaan.
Lähestyimme Suulisniemen ja Tervasaaren välistä salmea meren puolelta, kun oikealta Suulisniemen takaa tuli moottorivene kovaa vauhtia suoraa törmäyskurssia kohti pientä ryhmäämme. Risto oli muutaman kajakinmitan edelläni, Tero kajakinmitan takaoikeallani. Risto lähti spurttaamaan ehtiäkseen alta pois. Tero ja minä lopetimme melomisen arvioiden veneen menevän editsemme. Niin se sitten menikin, edelleen täyttä vauhtia. Veneen kuljettaja katsoi ensimmäistä kertaa ympärilleen kohdallamme. Suu auki ja toinen kulmakarva koholla tuijotin ohikiitävän hetken hämmästynyttä törttöilijää. Luulen hänen ymmärtäneen hävetä. Toivon vain, että hän älyää jatkossa katsella veneensä ulkopuolelle jo heti laiturista lähtiessään, vaikka ilmeisen tuttua reittiä ajaisikin.
Karhunsillan kohdalla ihmettelimme sillan alla puuhastelevia kahta nuorta naista. Toisella oli kädessään veteen ulottuva kirkkaanpunainen hihna. "Koiraako ne sukelluttavat?!" äimistelimme Teron kanssa. Sillan kohdalla tulin liian uteliaaksi pitääkseni suutani kiinni. Nainen kiskoi hihnaa ylöspäin kävellen edestakaisin rantakivillä. "Onko sulla jotain jumissa siellä?" "Joo, kalastusmagneetti. Ostin sen vain tunti sitten. Joko siellä on jotain tosi painavaa tai sitten se on kiinni kivien välissä." Metalliaarteita etsivän magneettikalastajan olin tavannut aiemminkin Helsingissä Pikku Kuusisaaren sillalla, mukava heppu. "Heitä se hihna tänne niin mä yritän täältä meren puolelta." Hän heitti hihnan minulle ja aloin kiskoa. Magneetti oli tiukasti pohjassa. Yritin meloa ulommas ja vetää sieltä, mutta onnistuin vain vetämään kajakkini takaisin magneetin yläpuolelle. "Tero, tuu auttamaan," huusin. Solmin hihnan Teron kajakin perän kansinaruihin ja hän lähti melomaan poispäin rannasta. Ilmeisesti magneetti oli ollut kiinni kivien välissä ja alla, sillä meren suuntaan se irtosi vaivatta, edes nykäystä ei tuntunut. Palautimme magneetin onnelliselle omistajalleen, joka lähti etsimään vähemmän kivistä kalastuspaikkaa. Me jatkoimme matkaamme kohti Kotkan keskustaa.
Emme pysähtyneet keskustassa tällä kertaa vaan jatkoimme eteenpäin. Keli oli hyvä ja meillä oli aikaa, joten päätimme käydä kurkistamassa Heikin suosittelemaa puistoa Katariinassa, meren puolella Kotkaa. Viiden päivän keinunnan jälkeen meri oli oudon tyyni. Löysimme houkuttelevan näköisen puiston, joka vaikutti olevan meidän ulottumattomissamme korkean, pystysuoraksi rakennetun rannan takana. Mutta sitten erään niemenkärjen takaa paljastuikin hiekkapoukama ja kävimme pikaisesti maissa (puistossa on bajamajoja). Hauskoja taideteoksia löytyi sieltä täältä ja maasto oli vaihtelevaa. Mutaiseen notkoon oli puoliksi upotettu kaksi virtahepopatsasta, jotka muistuttivat minua lastenlaulusta, Hippopotamus song, jota lauloin pojalleni hänen ollessaan pieni. "Mud, mud, glorious mud, there's nothing quite like it for cooling the blood, so follow me, follow, down into the hollow, and there let us wallow in glorious mud." Katariinan puistossa vierailen mielelläni uudestaan, jos joskus vielä käyn Kotkassa.
Katariinasta palasimme Munsaaren selälle ja kohti Langinkoskea, missä yksi Kymin haaroista laskee mereen. Joelle johtavassa kapenevassa lahdessa yritimme kiertää venesataman ulkopuolelta, mutta matala lahti oli rehevöitynyt ja ruokolabyrintissä tuntui olevan vain umpikujia. Tero ja Risto kääntyivät takaisin ja meloivat sataman kautta. Minä jatkoin itsepäisenä labyrintin tutkimista ja löysin lopulta aika helposti suorahkon reitin Kotkan melojien vajalle. Ehdin jo häätämään kalastajatkin vajan laiturilta ennen kuin Tero ja Risto saapuivat. Olimme perillä.
Päivän kilometrit: 29 km
Kotkan Rankin säätiedot 5.7.2020
Tuuli: etelästä 1-4 m/s, puuskissa 3-5 m/s
Sademäärä: 0 mm
Koko retken kilometrit: 203 km
Jälkisanat
Onnibussissa matkalla takaisin Helsinkiin viestittelimme Melaveikkojen WA-ryhmään. Eräs kokenut retkimeloja onnitteli saavutuksestamme ja totesi: "...oli varmasti samalla upea ja rankka reissu..." Upeahan retki oli ilman muuta ollut, mutta jäimme pohtimaan oliko se ollut rankka. Emme kumpikaan voineet tunnustaa, että se olisi sitä ollut. Vaikka matkaan oli sisältynyt hurjia ja jännittäviä osuuksia, olimme pääosin edenneet suojaisia vesiä. Taukoja oli ollut sopivasti ja ruokailu säännöllistä. Öisin olimme nukkuneet riittävästi. Riston kokemus olosuhteista oli taannut sen, että haasteet olivat pysyneet kykyjemme rajoissa. Kuin kunnon vanhempi, hän oli huolehtinut turvallisista rajoista, joiden sisällä lapset, Tero ja minä, saimme vapaasti harjoitella taitojamme omalla tasollamme. Retkellä olisi ollut mahdollisuus oppia enemmänkin, erityisesti sään tarkkailusta, reittivalinnoista ja ennakoinnista, mutta ainakin minun kapasiteettini meni tällä kertaa melontatekniikkani parantamiseen ja aallokkomelonnan harjoitteluun. Tietoisuus näistä muista taidoista kuitenkin kasvoi ja siemen jäi itämään. Opin niitä taitoja tulevilla retkillä ja etsin tietoa eri lähteistä.
Risto palasi takaisin Melaveikkojen vajalle meloen. Kotkasta hän jatkoi vielä samana päivänä Svartholman upseerien hautasaarelle. Hän piti siellä myrskyä päivän ja jatkoi sitten kertahuitaisulla kotiin asti. Hän meloi kahdessa päivässä vastatuuleen saman matkan, minkä Tero ja minä olimme meloneet viidessä päivässä myötätuuleen. Ehtipä hän vielä neuvomaan Katiakin.
Kati (klo 9.41): "Mulla matka jatkuu vihdoin, hyvässä säässä."
Risto (9.43): "Siellä on tulossa ukkospuuskia, Kati. Ole varovainen ylityksissä."
Kati (10.51): "Joo, ei kyl näkyny yr:n ennusteessa prkle. Nyt jumitan sadetta Tvärminnessä vaikkei ees sais nousta maihin."
Risto (11.00): "Pitää katsoa kolmella softalla ja vetää johtopäätökset: Sää (Ilmatieteen laitos), YR ja Windguru. Jokainen näistä on väärässä joskus, mutta kun katsoo kaikki, niin on niin vahvoilla kuin voi olla. Kyse on aina vain ennusteesta. Itse olen panostanut havainnointiin, ja minun ranne-Garmin antaa myrskyhälytykset hyvissä ajoin ilmanpainemuutoksen avulla. Sitten pitää vain katsoa Ilmatieteen laitoksen paikalliset satelliittikuvat. Takaa tulevat ukkospuuskat ovat hankalia, kun niitä ei vain näe, jos ei muista vilkuilla myös taakse. Pian alkavan sateen havaitsee yleensä tuulimuutoksesta hieman ennen h-hetkeä. Olympiapurjehtijoiden meteorologi Kenneth Gahmberg on nykyään Ilmatieteen laitoksella työssä ja huolehtii pk-seudun laadukkaista tuuliennusteista (Sää). Tosin lentojen vähyys on sotkenut ennustemallit tänä vuonna maaliskuusta alkaen."
Kati (15.09): "Nyt Hangossa, ihan märkänä mutta kuitenkin..."
Katin retki jatkui vielä kaksi viikkoa ja siihen mahtui myös tyyntä ja auringonpaistetta ja monenlaisia seikkailuja, mutta ne ovatkin sitten oma tarinansa.
- - -
Kirjoittanut: Saija Hari
Kommentoineet: Risto Lehtinen ja Tero Immonen
Valokuvat: Risto Lehtinen, Tero Immonen, Juhana Kallio ja Saija Hari
Statistiikka: Risto Lehtinen
Oikoluku: Pekka Piira
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti